Eino Kaila: Persoonallisuus

"...on siirryttävä tutkimaan, minkä asteinen ilmiö tämä sosiaalinen sidonnaisuus on, kuinka syvään se on ihmisluonnon animaaliseen pohjakerrokseen ankkuroitu" (Kaila 1934/1982, 235)

Suomalainen persoonallisuusteoreetikko, filosofi Eino Kaila (1890-1958) ei syntyperältään ollut kuka tahansa meikäläinen. Kaila oli vankasti papillista sukua, ja hänen isänsä Erkki Kaila oli teologian apulaisprofessori, myöhemmin arkkipiispa, itsekin mm. filosofian historian oppikirjan tekijä. (Saman suvun lukuisien kirkonmiesten joukosta on noussut muitakin arkkipiispoja, viimeksi Mikko Juva.) Yhdeksänlapsisen perheen vanhimman pojan, Eino Kailan taipumukset viittasivat samanaikaisesti sekä tieteen että taiteen suuntaan, mutta hänen lahjakkuuteensa liittyi nuoresta asti myös "uskonnollinen" vire, ja näitä kaikkia heijastaa ehkä eniten hänen huippukautensa teos Syvähenkinen elämä (1943). "Syvähenkisyys" on myös Persoonallisuus -teoksen (1934) käsitteistön keskeisimpiä, mutta samalla vaikeaselkoisimpia, käsite, joka jää vaille selkeää määritelmää.

Filosofi-psykologi Kaila vakiinnutti suomalaisen psykologian aseman tieteenä.Aloitettuaan omat kokeelliset tutkimuksensa Suomen itsenäistymisen aikoihin hän perusti psykologian laboratorion Turun yliopistoon 1922 ja Helsingin yliopistoon kymmenen vuotta myöhemmin, Persoonallisuus-teostaan kehitellessään. Persoonallisuuspsykologiassaan Kaila yhdistää filosofiseen ja hahmoteoreettiseen perustaan biologiaa, etologiaa, kehityspsykologiaa, psykoanalyysia, psykiatriaa, ja sosiaalipsykologisia aineksia. Teoksen alussa Kaila jakaa inhimilliset tarpeet kolmeen ryhmään: biologisiin, henkisiin ja syvähenkisiin. Tarvedynamiikka on persoonallisuutta jäsentävä keskeinen periaate; Kaila tunnustautuu lähinnä hahmopsykologiksi, joka kuitenkin sisällyttää persoonallisuuden piiriin 1930-luvun tieteen keskeisiä saavutuksia useilta eri aloilta - teoksen kirjoittamisen aikoina Kaila itse toimi teoreettisen filosofian professorina Helsingin yliopistossa.

Monipuolisuutta Kaila osoitti koko urallaan runsaasti: hän ehti toimia Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajana ja samanaikaisesti Kansallisteatterin dramaturgina. Hän toimi myös pitkään päivälehtien kirjallisuus- ja teatteriarvostelijana. Tieteellistä karriääriä hänelle karttui sekä Turun että Helsingin yliopistoissa, ja Kailan oppituoli jouduttiin hänen jälkeensä jakamaan filosofian ja psykologian professuureiksi. Nuorempi veli Martti oli Helsingin yliopiston psykiatrian professori ja Lapinlahden sairaalan ylilääkäri, ja tavallista laajempi perehtyneisyys tähänkin alaan kuvastuu myös Eino Kailan teoksesta.

Kaila tuntui hallitsevan koko kulttuurin kentän, sillä taidemaalarivaimon kautta myös kuvataiteiden maailma oli Kailalle tuttu. Koko 1930-luvun ja pitkälle seuraavankin vuosikymmenen puolelle Kailan asema maan johtavana teoreetikkona toi hänen "kiehtoville luennoilleen koko ylioppilasnuorison eliitin". Kiehtovuus perustui suurelta osalta Eino Kailan näyttämöllisiin kykyihin, eleisiin ja liikkeisiin, joilla hän tehosti sanottavaansa. Helsingin yliopiston historiikin yhteydessä Kaila on nimetty erääksi kaikkien aikojen parhaista, ellei parhaaksi luennoitsijaksi, joten on ymmärrettävää, että vuosittainen tunnustus opetuksellisista ansioista kantaa hänen nimeään. - Luentojen ja kirjallisen tuotannon ala kattoi kokeellisen psykologian, hahmoteorian, loogis-empiristisen tietoteorian ja tieteenfilosofian sekä formaalisen logiikan - kaikki tämä oli lisäksi uutta Suomessa.

Kailan monialainen tieteellinen tuotanto käsitti psykologian ja filosofian ohella näiden tieteenalojen rajoja ja yhtymäkohtia analysoivia julkaisuja. Yleisiä kulttuurisia kysymyksiä, estetiikkaa, historiaa, politiikkaa ja yhteiskunnallisia ongelmia hän käsitteli etupäässä lehtiartikkeleissaan. Filosofia ja psykologia limittyivät usein toisiinsa samoissa töissä. Uudet psykologien arviot Kailasta päätyvät jopa otaksumaan, että tieteen historian yleisarvosana Kailalle olisi mahdollisesti noussut korkeammaksikin, jos hän olisi keskittynyt kokeelliseen psykologiaan ja jättänyt laajat tieteenfilosofiset pohdinnat ja tavoitteet vähemmälle.

On hyvä pitää mielessä, että ensisijaisesti filosofina tunnetun Kailan tieteellinen ura käynnistyi "sielutieteilijänä", nimenomaan kokeellisen psykologian piirissä. Motivaa-tiota ja päätöksentekoa käsitellyttä väitöskirjaa (Uber die Motivation und die Entschei-dung 1916) seurasi pian "Mielle-juoksun pirstoutuminen schizofrenisessä assosiatsionianomaliassa" ja ns. ideatoristen koordinaatioiden tutkimus. 1920-luvulla Kaila tutki mm. värien havaitsemista ja havaintokohteiden lokalisaatiota. Suomeksi ilmestyivät teokset Sielunelämä biologisena ilmiönä ja Sielunelämän rakenne. Vielä v. 1932, logiikkaa, synteettistä ja maailmankatsomuksellista filosofiaa käsittelevien Turun kauden julkaisujen lomassa Kailalta ilmestyi kokeellinen tutkimus vauvaikäisen reaktioista ihmiskasvoihin (Die Reaktionen des Säuglings auf das menschliche Gesicht). Tämä, 2-8 kuukauden ikäisten lasten aikuisten kasvojen (pahvimallien) havaintoja analysoiva tutkimus on arvioitu Kailan parhaaksi kokeellisen psykologian alalla, ja siihen hän myös itse myöhemmin usein viittaa. Persoonallisuus on johdonmukainen rengas tässä Kailan laaja-alaisesti psykologiaa käsittelevien töiden ketjussa.

Kailan 1930-luvulla suomeksi ilmestyneet teokset, Persoonallisuus ja Inhimillinen tieto (1939) käännettiin nopeasti pohjoismaisille kielille. Kailan saksankielinen filosofinen pääteos sensijaan jäi sodan jalkoihin. Kun loogisen empirismin keskus sodan jälkeen siirtyi Saksasta Yhdysvaltoihin, Kaila alkoi syrjäytyä jo kielenkin vuoksi kansainvälisestä tieteellisestä keskustelusta 1940-luvulla.

Vuodet 1943-1958 Kaila käytti suurimmaksi osaksi modernin fysiikan tieteellisten perusteiden tutkimiseen; näkyväksi kunnianosoitukseksi tarkoitettu nimitys Suomen Akatemian jäseneksi 1940-luvun lopulla eristi akateemikon tutkimuksensa pariin, eroon kansainvälisestä filosofiyhteisöstä ja uusista opiskelijapolvista. Tuolloisissa akateemikkonimityksissä oli mukana ilmeisesti myös poliittista syrjäyttämistä. - Kailan sosiaalista teoriaa on helppo arvostella: hierarkkinen järjestys saa Persoonallisuus-teoksessakin monin tavoin tukea. Silti 1930-luvun akateemista aatemaailmaa vasten Kailan on arvioitu olleen vain kohtuullisen konservatiivinen, ajan yltiöisänmaallinen liikehdintä ja AKS eivät häntä miellyttäneet. Kollegiaaliset ystävyyssuhteet (Turussa V.A. Koskenniemen, Helsingissä Edwin Linkomiehen kanssa) loivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ja natsismin tuomitsemisen yhteydessä epäilyttävää poliittista varjoa Kailankin ylle.

Kaikesta huolimatta, vasta Kailan kuoleman jälkeen julkaistu keskeneräisen maailmankatsomuksellisen teoksen osa on Suomen filosofipiireissä arvioitu luetuimmaksi ja ihailluimmaksi hänen teoksistaan. Psykologien esitys siitä, mikä olisi katsottava Kailan parhaaksi teokseksi, lienee erilainen.

Kailan poikkeuksellinen oppineisuus ja tyylitaju heijastuu Persoonallisuus-teoksen kokoonpanosta. Viitteiden tarkastelu paljastaa myös tekijän laajan kielitaidon: eurooppalaisten kulttuurikielten ohella Kaila hallitsi myös antiikin kielet. Holistiselle ihmiskuvalle, jota teos edustaa, tämän laaja-alaisen humanismin varmaan nähtiin luovan parhaan mahdollisen perustan. Psykologina Kaila pyrkii yhdistämään Freudin ja Lewinin näkemyksiä, mutta Kailan freudilaisuus on varovaista. Sitävastoin Kailan erityisansiona suomalaisen psykologian, varsinkin sosiaalipsykologian, kannalta pidetään Kurt Lewinin tuotannon tunnetuksi tekemistä Suomessa - tosin niin varhain, ettei Lewin itse vielä ollut leimallisesti sosiaalipsykologi. - Kailan Persoonallisuus-teosta yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin tenttiin lukaisemaan ryhtyvää sosiaalipsykologian opiskelijaa sen laaja-alaisuus, filosofinen pohdiskelevuus ja käsitteiden, terminologian ym. historiallisuus saattavat rasittaa: tämä kirja ei ole nopealukuisimpia.

Lukujen jäsentely sisällyksen avulla helpottaa arviota eri tieteiden edustuksesta eri puolilla kirjaa, mutta lukiessa yllättyy siitä, että alaotsikot eivät tekstin lomassa enää toistu. "Johtavia aatteita" tarkastelee persoonallisuuden psykologiaa filosofisesta selittävän ja ymmärtävän tieteen kahtiajaosta lähtien. Persoonallisuus määritellään holistiseksi ja mielekkääksi tarpeiden järjestelmäksi. Tarve onkin teoksen keskeisin käsite: meillä on siis animaalisia, henkisiä ja syvähenkisiä tarpeita. - Hermostoa ja luonteen biologiaa käsittelevät luvut kannattanee lukea kevyemmin, ei vanhoja neurofysiologisia termejä päähän päntäten, vaan vaikkapa 1930-luvun kuriositeetteja ihmetellen. Näitä ovat erityisesti Kretschmerin typologia ja grafologiset tulkinnat. Sensijaan ilmeliikkeitä käsitellessään Kaila liikkuu tutummilla, darwinilaisilla poluilla.

"Henkisen elämän synty" käsittelee symbolifunktion keskeistä merkitystä kehityksessä ihmiseksi. Se sisältää Kailan vakavan yrityksen esitellä Piaget'n kehityspsykologiaa (joka siis oli vielä oman kehityksensä alkupuolella Persoonallisuus-teoksen aikoihin). Alaotsikolla "Maagillinen ajatustapa varhaiskantaisen henkisen tason jätteenä luonnonkansoilla" varustettu teksti saa kuitenkin monen nykylukijan hiukset nousemaan pystyyn. "Sielulliset voimat" on Kailan tarvepsykologian perusteellisempi esittely. Tarpeiden purkautumista selitetään monelta kannalta, ja erityisesti luvun loppupuolella Kaila tiivistää terävästi persoonallisuuspsykologisen näkemyksensä ja osoittelee muiden suuntausten, erityisesti behaviorismin, peruserheitä.

Teoksen kuudes luku "Sosiaalinen sidonnaisuus" valottaa mielenkiintoisella tavalla 1930-luvun sosiaalipsykologiaa Kailan omilla oivalluksilla höystettynä - on muistettava, että suomalaista sosiaalipsykologiaa ei varsinaisesti vielä yli kahteenkymmeneen vuoteen edes ollut olemassa, eikä edes Helsingin yliopiston psykologian laitosta ollut vielä perustettu. Tätäkin taustaa vasten Kailan Persoonallisuus-teos on puheenvuorona paljon aikaansa edellä, ja yleisö, jolle teos v. 1934 ilmestyi, oli varmaankin erilainen kuin 1980-luvun uusintapainoksen lukijakunta. Tulevien keskeisten käsitteiden tarkkaa ennakointia omin termein edustavat Kailalla "hakkausluettelo" (statushierarkia), "relevantti yhteisö" (viiteryhmä) jne.

Kaila esittää teoksessaan oman käsityksensä ihmisen motivaation mutkikkuudesta ja persoonallisuuden kerroksellisuudesta. Persoonallisuus on tarvedynamiikan ohjaama holistinen ja mielekäs kokonaisuus. Itsetiedostus on osittain harhaa, sillä sekin osoittautuu "pyydeajatteluksi", joka tarpeiden paineessa jatkuvasti eksyy sinne, mihin omat toiveet sitä kuljettavat. Itsetiedostuksen harhoista on kysymys siinä kun ihminen jatkuvasti yliarvioi oman henkisyytensä ja syvähenkisyytensä tasoa. "Ihmiseläimen" animaalinen taso on aina mukana määräämässä myös henkisten ja syvähenkisten tarpeidemme ilmenemistä. Filosofina Kaila tarkastelee koko elämän olemuksellista epäaitoutta, psykologina taas tarpeiden purkautumisessa ilmeneviä ristiriitoja.

Seitsemäs luku jatkaa tarpeiden dynamiikan erittelyä pyrkien yhdistämään tarvekäsitteistöä psykoanalyyttisiin käsitteisiin. Tarpeiden purkautumattomuus ja viettien ehkäistyminen saavat runsaasti huomiota, ja seuraavan luvun psykiatris-sosiaaliseen tarkasteluun siirrytään vähitellen. Vastaavasti kahdeksannen "Persoonallisuuden kokonaisuus" -luvun mittaan analyysi käy filosofisemmaksi. Syvähenkisyyden käsite kirvoittaa lopuksi Kailalta uskontojen ja filosofisten järjestelmien vertailua - animaalisuuden pohjalta lähtien. Mutta mitä on syvähenkisyys?

Arvioidessaan jo puoli vuosisataa kestänyttä uraansa Kaila totesi, että häntä on jatkuvasti kiinnostanut yksi ainoa tieteellinen tehtävä: kehittää "monistinen" eli "unitaarinen" maailmankäsitys, jossa näennäinen kuilu aineellisen ja sielullisen, elottoman ja elollisen, ruumiillisen ja henkisen, laatujen ja suureiden välillä on luotu umpeen. Hänen huomattavimpia teoksiaan voidaan pitää välietappeina tämän tehtävän toteuttamisessa.

© Marja Ahokas

|Allport| |Bandura| |Darwin| |Festinger| |Freud| |Fromm| |Goffmann| |Kaila| |Milgram| |Tajfel|

Kaavio: Sosiaalipsykologian koulukunnat