Erich Fromm (1941): Pako vapaudesta/Vaarallinen vapaus

"...vaikka ihminen vapautuu vapauden vanhoista vihollisista, nousee niiden tilalle kaiken aikaa uusia vihollisia... sisäisiä tekijöitä, jotka estävät toteuttamasta persoonallisuuden vapautta täydellisesti".

Erich Fromm (1900-1980) oli keskiluokkaisen saksalaisperheen poika, joka sai tohtorin arvon Heidelbergin yliopistossa vuonna 1922 filosofian, psykologian ja sosiologian opintojensa päätteeksi. Ortodoksijuutalaisen perhetaustan takia uskontojenkin tutkimus veti Frommia puoleensa. Tutkijan ura vaikutti itsestään selvältä, mutta nuorta Frommia kiinnostivat enemmän ihmiset ihmisinä, ja hän hakeutui Berliinin psykoanalyyttiseen instituuttiin kouluttautuakseen psykoanalyytikoksi. Fromm avioitui opiskelutoverinsa Frieda Reichmannin kanssa, ja valmistuttuaan puolisot osallistuivat Frankfurtin psykoanalyyttisen instituutin perustamiseen. Saksan poliittisen tilanteen huonontuessa Fromm v. 1933 hyväksyi Chicagon psykoanalyyttisen instituutin kutsun Yhdysvaltoihin. Pian asetuttuaan New Yorkiin Fromm perusti sinne ystävineen (mm. Harry Stack Sullivan) uuden instituutin.

Fromm harjoitti analyytikkona yksityispraktiikkaa ja opetti samalla useissa yliopistoissa, mm. Yalessa ja Columbiassa. V. 1949 pitkäaikainen kiinnostus Meksikon kulttuuria kohtaan sai hänet vaihtamaan maata ja yliopistoa, ja Meksikon kansallisen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan yhteyteen syntyi pian psykoanalyysin laitos. Fromm perusti myös Meksikon psykoanalyyttisen instituutin, jonka johtajan virasta hän jäi eläkkeelle v. 1965. Hän jakoi aikansa New Yorkin ja Meksikon välillä aina vuoteen 1976, jolloin hän muutti kolmannen vaimonsa kanssa takaisin vanhalle mantereelle, Sveitsiin.

1930-luvun Euroopassa ns. Frankfurtin koulukunta pyrki luomaan synteesiä ja soveltamaan kahden suuren teoreetikon, Freudin ja Marxin pääajatuksia kulttuurin eri aloille. Tärkeimpinä koulukunnan "kriittisen teorian" edustajina mainitaan Adorno, Horkheimer ja Marcuse, jotka kaikki siirtyivät pian Yhdysvaltoihin. Myös Frommin laajassa kirjallisessa tuotannossa oli alusta alkaen selvä pyrkimys yhdistää Freudin ja Marxin ajatuksia - Freudin mukaan ihmisluonto määritti yhteiskunnan, kun taas Marxilla yhteiskunta määritti ihmisluonnon. Näin yksilö oli Frommin mukaan toisaalta vaistomaisten viettiensä, toisaalta sosiaalisten voimien välissä puristuksissa. Frommin ratkaisu ihmisenä olemisen ongelmaan oli oman inhimillisyyden toteuttaminen - yhteiskunnan ehdoilla ja biologian rajoissa, vanhuuden ja kuoleman lopulta periessä voiton. Vapaus merkitsi Frommille elinikäistä taistelua omien inhimillisten mahdollisuuksien toteuttamiseksi; vastakkain olivat eläimellisyys ihmisessä ja ahdistavat sosiaaliset voimat. Frommin "dialektinen humanismi" oli taistelua eri tasoilla vaanivaa orjuutta vastaan.

Yhdysvaltoihin siirtyneitä "frankfurtilaisia" yhdistävä ulkopuolisuus korostui erityisesti Frommin henkilön analyysissa. Jälkeenpäin on esitetty Frommin olleen kaikkia muita ulkopuolisempi, sillä sekä puhdasoppiset freudilaiset että puhdasoppiset marxilaiset vastustivat hänen ajatuksiaan, leimaten ne revisionistisiksi. Vaikka Frommia kiinnosti Freudin tavoin juutalais-kristillinen oppi, ei hänestä ollut mahdollista uskoa siihen. Jos johonkin, niin zen-buddhismiin hän tunsi henkistä yhteyttä. Poliittisesti Fromm leimautui antisionistiksi sanoutuen myös näin irti juuristaan. Tieteellisesti Frommia ei arvioitu vakavasti otettavaksi ajattelijaksi, minkä "todistivat" jo hänen kirjojensa myyntiluvut; lähes jokainen suorastaan upposi lukijakuntaan.

Suoranainen ajojahti kohdistui Frommiin kansainvälisen psykoanalyyttisen yhdistyksen jäsenenä. Vaikka jäsenyyden menettäminen olikin katkeraa, ei se vaikuttanut Frommin motivaatioon tutkia ja kirjoittaa psykoanalyysista edelleen itse valitsemaansa näkemystä seuraten.

Ulkopuolisuus merkitsi toisaalta poikkeuksellisen näkökulman avaaman yhteiskunta-analyysin terävyyttä. Fromm paneutui Frankfurtin koulukunnan jo Saksassa alullepanemaan autoritaarisuuden analyysiin oman käsitteistönsä avulla. Yhdeksän vuotta ennen Adornon kumppaneineen toimittaman The Authoritarian Personality-teoksen ilmestymistä, Fromm julkaisi aihetta käsittelevän oman puheenvuoronsa, jossa keskeinen käsite on luonteenrakenne.

Frommin teos Escape from Freedom (suom. Pako vapaudesta) ilmestyi vuonna 1941 keskellä toista maailmansotaa natsismia analysoivana aikalaispuheenvuorona. Teoksesta on otettu useita kymmeniä uusintapainoksia, ja suomennoksiakin ilmestyi kaksi erinimistä (Pako vapaudesta ja Vaarallinen vapaus). Frommin varsinainen sanoma on ihmisen yksilönvapauden ahdistavuus ja pelottavuus, joka saa useimmat luopumaan yrityksestä ja "pakenemaan vapaudesta" käyttäen pakokeinoja, jotka kaikki ovat tuottamattomia, epätyydyttäviä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta (sadomasokistinen autoritaarisuus, tuhoavuus ja automaattinen yhdenmukaisuus). Ratkaisu ihmisenä olemisen eksistentiaaliseen dilemmaan, olemuksemme eläimellis-sosiaaliseen ristiriitaan, löytyy vain yksilön valitessa oman positiivisen vapautensa. Se löytyy luovasta, tuottavasta suuntautumisesta, joka merkitsee alistamisen ja alistumisen hylkäämistä ratkaisumalleina, vastuun ottamista itsestä ja muista sekä omien linjausten tekemistä sen sijaan, että ohjautuisi muiden mukaan.

Vaikka autoritaarisuus on teoksessa Frommin kuvaamista pakomekanismeista keskeisimmällä sijalla, on hän jatkanut tuhoavuus-teeman käsittelyä neljännesvuosisadan. The anatomy of human destructiveness (suom. Tuhoava ihminen) ilmestyi vuonna 1973, ja siinä Frommin näkemys tuhoavuudesta laajenee: käsite nekrofiilisyys versoo Freudin anaalivaiheen kuvauksesta. Aikamme informaatioteknologit, kaikenkarvaiset keräilijät, sijoittajat, sisustusintoilijat ym. katsokoot peiliin: he ovat nostaneet jalustalle sen, mikä on kuollutta. Jos rakastamme abstraktioita, arvopapereita, kulttiesineitä, keräilemme taidetta, cd-levyjä jne., onko enää tilaa sille, mikä on elävää?

Rakkauden olemusta Fromm käsittelee useassa teoksessa, ja myös Pako vapaudesta sisältää lyhyen katsauksen aidon ja "väärän" rakkauden erottamiseen toisistaan. Jälkimmäisellä on ilmeinen yhteys autoritaarisuuteen ja muihinkin pakomekanismeihin. Aito rakkaus on mahdollista vain oman vapautensa täysin kohdanneelle yksilölle, joka rakastaa paitsi yhtä tiettyä rakastettua, myös itseään ja kanssaihmisiään, ihmistä yleensä.

Ihmisrakkauden, ystävyyden on sanottu merkinneen Frommille paljon niin teoriassa kuin käytännössäkin. Frommin ja Sullivanin sekä muiden instituutin työntekijöiden väliset ystävyyssuhteet toteutuivat humanismin hengessä: ystävyys merkitsi paikalla ja tavoitettavissa olemista, avun ja tuen molemminpuolisuutta, mutta myös älyllistä rehellisyyttä, johon liittyi toisen kunnioittaminen ja vastuullisuus. Lämpimien ystävyyssuhteiden rinnalla Fromm säilytti myös yksityisyytensä ja älyllisestä uteliaisuudesta versovat laajat harrastuksensa. Työssään hän oli loppuun asti kurinalainen - aloitettuaan klo 10 hän kirjoitti joka päivä viisi tuntia. Freudin tavoin hän myös varasi päivittäin aikaa itseanalyysille.

Man for himself,  The sane society ja The art of loving ovat Frommin kirjallisen nousukauden tunnetuimmat teokset Pako vapaudesta-teoksen ohella. Painosluvut ja käännökset kymmenille kielille voisi varovaisesti tulkita vaikkapa toivoksi humanismin hengissä pysymisestä. 'Toivon vallankumous'-teema onkin eräs Frommin viimeisistä ja samalla hänen 1970-luvulla suomennetun Revolution of Hope -teoksensa nimi. Onko meillä ihmisillä ja ihmiskunnalla toivoa?

 

© Marja Ahokas

 

|Etusivu| |Allport| |Bandura| |Darwin| |Festinger| |Freud| |Fromm| |Goffman| |Kaila| |Milgram| |Tajfel|