Erich Fromm: Pako vapaudesta/Vaarallinen vapaus

"...vaikka ihminen vapautuu vapauden vanhoista vihollisista, nousee niiden tilalle kaiken aikaa uusia vihollisia... sisäisiä tekijöitä, jotka estävät toteuttamasta persoonallisuuden vapautta täydellisesti" (Fromm 1941/1962, 110).

Erich Fromm (1900-1980) oli keskiluokkaisen, juutalaista alkuperää olevan saksalaisperheen poika, joka sai tohtorin arvon Heidelbergin yliopistossa vuonna 1922 filosofian, psykologian ja sosiologian opintojensa päätteeksi. Tutkijan ura vaikutti itsestään selvältä, mutta nuorta Frommia kiinnostivat vielä enemmän ihmiset ihmisinä, ja hän hakeutui Berliinin psykoanalyyttiseen instituuttiin saamaan psykoanalyytikon koulutusta. Berliinissä Fromm avioitui opiskelutoverinsa Frieda Reichmannin kanssa, ja puolisot olivat valmistuttuaan mukana perustamassa Frankfurtin psykoanalyyttista instituuttia. Saksan poliittisen tilanteen huonontuessa Fromm v. 1933 hyväksyi Chicagon psykoanalyyttiselta instituutilta saamansa kutsun Yhdysvaltoihin, missä hän piankin asettui New Yorkiin, ja perusti siellä mm. Harry Stack Sullivanin kanssa uuden instituutin.

Fromm harjoitti analyytikkona yksityispraktiikkaa ja opetti samalla useissa yliopistoissa, mm. Yalessa ja Columbiassa. V. 1949 pitkäaikainen kiinnostus Meksikon kulttuuria kohtaan sai hänet vaihtamaan maata ja yliopistoa, ja Meksikon kansallisen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan yhteyteen syntyikin psykoanalyysin laitos. Lisäksi Fromm perusti Meksikon psykoanalyyttisen instituutin, jonka johtajan virasta hän jäi eläkkeelle v. 1965. Hän jakoi aikansa New Yorkin ja Meksikon välillä aina vuoteen 1976, jolloin hän muutti kolmannen vaimonsa kanssa takaisin vanhalle mantereelle, Sveitsiin.

1930-luvun Euroopassa ns. Frankfurtin koulukunta pyrki luomaan synteesiä ja soveltamaan kulttuurin eri aloille maanosan kahden suuren teoreetikon, Freudin ja Marxin pääajatuksia. Tärkeimpinä koulukunnan "kriittisen teorian" edustajina mainitaan Adorno, Horkheimer ja Marcuse, jotka kaikki siirtyivät pian Yhdysvaltoihin. Samoin myös Frommin laajassa kirjallisessa tuotannossa oli alusta alkaen selvä pyrkimys yhdistää Freudin ja Marxin ajatuksia - Freudin mukaan ihmisluonto määritti yhteiskunnan, kun taas Marxilla yhteiskunta määritti ihmisluonnon. Näin yksilö oli Frommin mukaan toisaalta vaistomaisten viettiensä, toisaalta sosiaalisten voimien välissä puristuksissa. Frommin ratkaisu ihmisenä olemisen ongelmaan oli oman inhimillisyyden toteuttamisessa - yhteiskunnan ehdoilla ja biologian rajoissa, vanhuuden ja kuoleman periessä lopulta voiton. Vapaus merkitsi Frommille aina elinikäistä taistelua omien inhimillisten mahdollisuuksien toteuttamiseksi, vastustajina eläimellisyys ihmisessä ja ahdistavat sosiaaliset voimat. Frommin "dialektinen humanismi" oli taistelua eri tasoilla vaanivaa orjuutta vastaan.

Ulkopuolisuus, joka yhdisti kaikkia Yhdysvaltoihin siirtyneitä "frankfurtilaisia" oli erityisen korostunutta Frommin henkilöä analysoitaessa. Jälkeenpäin on esitetty Frommin olleen kaikkia muita ulkopuolisempi, sillä sekä puhdasoppiset freudilaiset että puhdasoppiset marxilaiset vastustivat hänen ajatuksiaan leimaten ne revisionistisiksi. Vaikka Frommia kiinnosti Freudin tavoin juutalais-kristillinen oppi, ei hänestä ollut mahdollista uskoa siihen. Jos johonkin, niin zen-buddhismiin hän tunsi henkistä yhteyttä. Poliittisesti Fromm leimautui antisionistiksi sanoutuen myös näin irti juuristaan. Tieteellisesti Frommia ei arvioitu vakavasti otettavaksi ajattelijaksi, sillä senhän "todistivat" jo hänen kirjojensa myyntiluvut; lähes jokainen suorastaan upposi lukijakuntaan.

Suoranainen ajojahti kohdistui Frommiin kansainvälisen psykoanalyyttisen yhdistyksen jäsenenä. Vaikka jäsenyyden menettäminen olikin katkeraa, ei se vaikuttanut Frommin motivaatioon tutkia ja kirjoittaa psykoanalyysista edelleen itse valitsemaansa näkemystä seuraten.

Ulkopuolisuus on toisaalta merkinnyt poikkeuksellisen näkökulman mahdolliseksi tekemää yhteiskunta-analyysin terävyyttä. Fromm paneutui Frankfurtin koulukunnan jo Saksassa alullepanemaan autoritaarisuuden analyysiin omasta näkökulmastaan. Jo yhdeksän vuotta ennen Adornon ja kumppanien toimittaman merkkiteoksen The Authoritarian Personality ilmestymistä, Fromm julkaisi tätä aihetta käsittelevän oman puheenvuoronsa, jossa keskeinen käsite on luonteenrakenne.

Vuonna 1941 ilmestynyt Frommin teos Escape from Freedom otettiin vastaan keskellä toista maailmansotaa natsismia analysoivana aikalaispuheenvuorona. Teoksesta on otettu useita kymmeniä uusintapainoksia, ja suomennoksiakin on kaksi erilaista ja eri nimistä (Pako vapaudesta ja Vaarallinen vapaus). Frommin varsinainen sanoma on ihmisen yksilönvapauden ahdistavuus ja pelottavuus, joka saa useimmat luopumaan yrityksestä ja "pakenemaan vapaudesta" käyttäen pakokeinoja, jotka kaikki ovat tuottamattomia, epätyydyttäviä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta (sadomasokistinen autoritaarisuus, tuhoavuus ja automaattinen yhdenmukaisuus). Ratkaisu ihmisenä olemisen eksistentiaaliseen dilemmaan, olemuksemme eläimellis-sosiaaliseen ristiriitaan löytyy vain yksilön valitessa oman positiivisen vapautensa. Se löytyy luovasta, tuottavasta suuntautumisesta, joka merkitsee alistamisen ja alistumisen hylkäämistä ratkaisumalleiksi, vastuun ottamista itsestä ja muista sekä omien linjausten tekemistä sen sijaan, että ohjautuisi muiden mukaan.

Vaikka autoritaarisuus on teoksessa Frommin kuvaamista pakomekanismeista keskeisimmällä sijalla, on hän jatkanut tuhoavuus-teeman käsittelyä neljännesvuosisadan. The anatomy of human destructiveness (suom. Tuhoava ihminen) ilmestyi vuonna 1973, ja siinä Frommin näkemys tuhoavuudesta laajenee: käsite nekrofiilisyys versoo freudilaisesta anaalivaiheen kuvauksesta. Aikamme informaatioteknologit, kaikenkarvaiset keräilijät, sijoittajat, sisustusintoilijat ym. katsokoot peiliin: he ovat nostaneet jalustalle sen, mikä on kuollutta. Jos rakastamme abstraktioita, arvopapereita, kulttiesineitä, keräilemme taidetta, cd-levyjä jne., onko enää tilaa sille, mikä on elävää?

Rakkauden olemusta Fromm käsittelee useassa teoksessa, ja myös Pako vapaudesta sisältää lyhyen katsauksen aidon ja "väärän" rakkauden erottamiseksi toisistaan. Jälkimmäisellä on ilmeinen yhteys autoritaarisuuteen ja muihinkin pakomekanismeihin. Aito rakkaus on mahdollista vain oman vapautensa täysin kohdanneelle yksilölle, joka rakastaa paitsi yhtä tiettyä rakastettua, myös itseään ja kanssaihmisiään, ihmistä yleensä.

Ihmisrakkauden, ystävyyden on sanottu merkinneen Frommille paljon niin teoriassa kuin käytännössäkin. Frommin ja Sullivanin sekä muiden instituutin työntekijöiden väliset ystävyyssuhteet toteutuivat humanismin hengessä: ystävyys merkitsi paikalla ja tavoitettavissa olemista, avun ja tuen molemminpuolisuutta, mutta myös älyllistä rehellisyyttä, johon liittyi toisen kunnioittaminen ja vastuullisuus. Lämpimien ystävyyssuhteiden rinnalla Fromm säilytti myös yksityisyytensä ja älyllisestä uteliaisuudesta versovat laajat harrastuksensa. Työssään hän oli loppuun asti kurinalainen - aloitettuaan klo 10 hän kirjoitti joka päivä viisi tuntia. Freudin tavoin hän myös varasi päivittäin aikaa itseanalyysille.

Man for himself, The sane society ja The art of loving ovat Frommin kirjallisen nousukauden tunnetuimmat teokset Pako vapaudesta-teoksen ohella. Painosluvut ja käännökset kymmenille kielille voisi varovaisesti tulkita vaikkapa toivoksi humanismin hengissä pysymisestä. 'Toivon vallankumous'-teema onkin eräs Frommin viimeisistä ja samalla hänen 1970-luvulla suomennetun Revolution of Hope -teoksensa nimi. Onko meillä ihmisillä ja ihmiskunnalla toivoa?

© Marja Ahokas

|Allport| |Bandura| |Darwin| |Festinger| |Freud| |Fromm| |Goffmann| |Kaila| |Milgram| |Tajfel|

Kaavio: Sosiaalipsykologian koulukunnat