Erving Goffman (1959): Arkielämän roolit

"Tarkkaava oppilas, joka pyrkii olemaan nimenomaan tarkkaava ja avaa silmänsä ja korvansa ammolleen vain opettajan puheelle, kuluttaa voimansa tähän rooliin niin tyystin, ettei hän lopulta kuule mitään" (Sartre, sit. Goffman).

Erving Goffman syntyi Kanadassa vuonna 1922 ja kuoli Philadelphiassa 60 vuotta myöhemmin. Vuosiin mahtuu symbolisen interaktionismin koulukunnan puitteissa käynnistynyt tuottelias tieteellinen ura, joka usein luokitellaan enemmän sosiologiseksi tai antropologiseksi kuin varsinaisesti sosiaalipsykologiseksi. Mikrososiologia on useimmin Goffmaniin liitetty termi, joka merkitykseltään lienee yhteneväinen "sosiologisen sosiaalipsykologian" kanssa. Goffmanin mikroanalyysillä on joka tapauksessa ollut valtava vaikutus aikansa sosiaalipsykologiseen ajatteluun minän, sen esittämisen, roolien, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja laitostumisen alalla. Goffmanin sosiologisuudesta tiukasti kiinni pitävät myöntävät toki hänen olevan psykologienkin laajasti siteeraama klassikko.

Suoritettuaan perustutkintonsa Torontossa Goffman siirtyi Chicagon yliopistoon, jossa hän tapasi 1940-luvun symbolisen interaktionismin suuret nimet. Herbert Blumerilta Goffman omaksui "pehmeän" aineiston käytön: mm. kaunokirjallisuudesta, erityisesti elämäkerroista, päiväkirjoista, vapaista haastatteluista ja osallistuvasta havainnoinnista koostui Goffmanin menetelmävalikoima. Välitön "kasvoista kasvoihin" -vuorovaikutus kiinnosti Goffmania eniten, ja vaikka Blumer arvostelikin tätä rajoittuneisuutta, ei hän voinut suojattiinsa vaikuttaa. Ihmisenä Goffmanin sanotaankin olleen luonteeltaan vaikea. Taipumus olla eri mieltä ja riitaantua lähipiirin kanssa ehkäisi sittemmin oppilaiden kerääntymisen hänen ympärilleen ja koulukunnan muodostumisen.

Rooli-käsitettä Goffman tulkitsi Blumerin tapaan väljästi, roolin ollessa lähinnä viitekehys, jonka sisällä oli tilaa luovaan vuorovaikutukseen muiden kanssa. Varsinaisena tutkimuskohteena Goffmanilla oli kasvoista kasvoihin -tilanteiden rakenne, "vuorovaikutuksen järjestys", josta hän jatkuvasti oli kiinnostunut. Viimeisessä artikkelissaan 1983 Goffman laajentaa face-to-face-rajausta puhuen body-to-body- interaktiosta ja samalla myös välittyneistä sosiaalisista tilanteista.

Nuori Goffman harjoitteli kenttätyötä chicagolaisen etnografikoulutuksen sääntöjen mukaan sekä suuressa sairaalassa, Las Vegasin pelikasinolla että perinteisellä maaseudulla. Shetlannin saarille suuntautuneen antropologisen kenttätutkimuksen tuloksiin pohjautuva teos The presentation of self in everyday life oli ilmestymisestään (1956 ja 1959) asti menestys. Goffman vertaa vuorovaikutusta näytelmään: "Kenties ihan koko maailma ei ole näyttämöä, mutta on vaikeaa osoittaa, missä suhteissa näin ei ole". Tämä ns. dramaturginen lähestymistapa esittää ihmiset näyttelijöinä, usein melkoisina teeskentelijöinä tai ainakin omaa rooliaan erilaisin tehostein korostavina - laskelmoidusti tai spontaanisti. Kaikki sosiaalinen läsnäolo muiden havaintojen kohteena on näyttämöllä oloa, ja ihminen/näyttelijä pystyy yleensä itsekin arvioimaan omaa esitystään ja tarvittaessa muuntelemaan sitä.

Jo ennen bestsellerinsä kirjoittamista Goffman oli kiinnostunut statussymboleista, jotka ilmaisevat ammatillista asemaa, mutta joita voidaan käyttää myös vilpillisiin tarkoituksiin: "Yhteiskunta on järjestäytynyt sen periaatteen mukaisesti, että kenellä tahansa yksilöllä, jolla on tietyt sosiaaliset piirteet, on moraalinen oikeus odottaa muilta asiaankuuluvaa arvostusta ja kohtelua." Ehkä tärkein kaikista Goffmanin käsitteistä on "vaikutelman hallinta". On suuri ero sillä, jos joku luo vaikutelman tai hänestä syntyy tai jää vaikutelma. Yksilö pyrkii säätelemään sitä informaatiota, joka hänestä välittyy yleisölle; vaikka Goffman kuvaisi pätevän lääkärin toimintaa, hän keskittyy toiminnan niihin puoliin, jotka enemmänkin luovat vaikutelmaa kuin ovat työtä itseään.

Jokaista käyttäytymisemme yksityiskohtaakin voidaan käyttää vaikutelman hallintaan. Asentomme, ilmeemme, liikkumisemme, kaikki viestii kanssaihmisillemme - varsinaisen, peilin edessä valitun "julkisivumme" (asu, korut, meikit) ohella. Kotimme, huoneemme, työpöytämme ovat näyttämöä, jolla luomme haluamamme vaikutelman. Teatteri-analogian mukaisesti jokainen meistä on näyttämöllä, tietyn esityksen kannalta "esillä" tämän esityksen yleisölle, mutta ei jatkuvasti. Näyttämön vastakohta on tausta-alue, jolla esityksestä voidaan luopua, rentoutua tai suunnitella seuraavaa näytöstä. Tiimi on yhteistä esitystä yhteisin säännöin ja symbolein toteuttava joukko ihmisiä - perhe, työryhmä tai vaikka ystävättäret tausta-alueella peilaillessaan, kohentaessaan näyttämövarustustaan ja miehistä puhuessaan, mutta jo heti ensimmäisen miehen tullessa näköpiiriin taas esiintymisvalmiina "näyttämöllä".

"Kasvot" on eräs tärkeimmistä käsitteistä, ja Goffman määritteli vaikutelman hallintaa lähellä olevan termin "kasvotyö". Kasvojen säilyttäminen on rooliesityksessä keskeistä, oman roolin eheys ei saa esityksessä särkyä, mutta toisaalta myös vuorovaikutuskumppanin kasvoja on kunnioitettava. Arkielämän rooliesityksissä olemme samanaikaisesti esittäjän ja yleisön rooleissa.

Goffman luonnehti minää toisin kuin psykologit: "Oikein lavastettu ja esitetty näyttämö johtaa yksilön tulkitsemaan minän esitetyn hahmon ominaisuudeksi, mutta tämä ominaisuudeksi lukeminen - tämä minä - on kyseisen näyttämön tuote eikä sen syy". Goffman jakaa minuuden esittäjään ja roolihenkilöön. Esittäjä on huolissaan vaikutelman uskottavuudesta, roolihenkilöllä puolestaan on erilainen "ideaalinaamio" eri näytelmissä. Minuutta esitetään usein vilpittömästi pyrkien antamaan totuudenmukainen kuva itsestä, ja vaikka esitys ehkä onkin hieman erilainen erilaisissa tilanteissa, on valinta esittäjän oma. Roolihenkilö ohjautuu muiden odotusten mukaan, usein kyynisen tietoisena roolistaan ja kulloistakin roolia ohjaavista pyrkimyksistä.

Goffmanin teoksista välittyvä ihmiskuva on syystäkin askarruttanut sosiaalipsykologeja: missä on identiteetti, jolla olisi jatkuvuutta? Mitä on aitous tai vilpittömyys? Tärkeintä on, että yleisö pitää, tai ainakin osoittaa pitävänsä esitystä aitona. Toisen esityksen myötäileminen takaa vuorovaikutuksen sujumisen: tahdikkuus tahdikkuudesta, kuten Goffman sanoo. Sekä omien että toisen "kasvojen pyhyys" on Goffmanin tuotannon keskeinen periaate aina 1955 ilmestyneestä On face work -artikkelista alkaen.

Stigma-teos on varsin lähellä goffmanilaista "koko maailma on näyttämö"-ajattelua. Stigmatisoinnin, poikkeavuuden sosiaalisen tuottamisen ohella Goffman käsitteli totaalisia yhteisöjä teoksessa Asylums (suomennettu osaksi pamflettina Minuuden riistäjät). Totaalisten yhteisöjen laitostavan vaikutuksen Goffman näkee seurauksena sääntöjen ja roolien oppimisesta. "Mielisairaan rooli" laitoksessa on verrattavissa mihin tahansa näytelmärooliin; vaikka kirjoittamattomat säännöt eivät olekaan valmiin skriptin muodossa, oppii potilas roolin henkilökunnalta, vastanäyttelijöiltään nopeasti. Moraalinen ura on tietoisuutta mistä tahansa stigmasta ("poltinmerkistä", joista mielisairaus on yksi esimerkki) ja sen omaa elämää ohjaavasta vaikutuksesta. Näillä ihmisillä ei ole mahdollisuuksia itsestä välittyvän vaikutelman hallintaan - toisin sanoen meidän muiden käytettävissä olevia keinoja minän esittämiseen.

Muissa teoksissaan Goffman analysoi vuorovaikutusrituaaleja (Interaction ritual), tilanteiden tulkintaa sääteleviä kehyksiä (Frame analysis), puheen muotoja ja mainonnan piiloviestejä. Kaiken vuorovaikutuksen, erityisesti keskustelun, merkitys riippuu osapuolten yhdessä määrittelemästä tulkintakehyksestä. Useista mahdollisista päällekkäisistä kehyksistä voidaan tilanteen mukaan valita sopivin, ja tilanteita hallitseva voi myös vaihtaa kehystä joustavasti.

Goffmanin työtapana oli kirjoittaa kielellisesti erinomaisia ja hauskoja, mutta sisällöltään ja rakenteeltaan äärimmäisen polveilevia esseitä. Goffmanin sävy ja sanoma, tragedia ja komedia, vaihtuvat tekstistä toiseen. Erilaisia rooleja ja niiden esittämistä lieneekin vaikeata käsitellä johdonmukaisesti edeten. Paitsi että sosiaalipsykologi/sosiologi Goffman tutki vuorovaikutusta, häntä on syystä luonnehdittu myös jutunkertojaksi ja silmänkääntäjäksi - osoittaahan hän meidän kaikkien jokapäiväisessä elämässämme noudattavan itseämme yllättäviä "rituaaleja", joista vuorovaikutuksen järjestys koostuu.

Komedia ja tragedia kehystävät myös Goffmanin teoksesta toiseen vaihtuvaa sanomaa. Siinä, missä Arkielämän roolien lukija kokee odottamattoman hupaisan mahdollisuuden katsoa vuorovaikutustilanteita ja itseään peilistä, on Minuuden riistäjät sen kääntöpuolena kuolemanvakava puheenvuoro yhteen rooliin tuomittujen laitosasukkien puolesta. Ironian ohella dramaturginen analyysi tarjoaa näin Goffmanille myös tilaisuuksia painottaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

 

© Marja Ahokas

 

|Etusivu| |Allport| |Bandura| |Darwin| |Festinger| |Freud| |Fromm| |Goffman| |Kaila| |Milgram| |Tajfel|