YKSITYISOIKEUS

YKSITYISOIKEUDEN ALA JA TEHTÄVÄT

Yksityisoikeuteen luetaan ne normit, jotka sääntelevät yksityisten välisiä suhteita. Julkisoikeus taas sisältää säännöt oikeussuhteista, joissa yksi tai useampi osapuoli on julkisyhteisö. Yksityisoikeuden ja julkisoikeuden välinen jyrkkä ero on kuitenkin kaventumassa; toisaalta julkista valtaa on siirretty myös muodollisesti yksityisoikeudellisille yhteisöille, toisaalta yksityisoikeuteen on sekoittunut myös julkista intressiä painottavia elementtejä.

Yksityisoikeudella on markkinataloudessa keskeinen rooli. Tarvitaan omistusoikeutta ja sopimusta koskevia sääntöjä. Yritystoiminta vaatii yhteisöoikeudellista lainsäädäntöä ja toimivat markkinat säännöksiä siitä, miten kilpailua harjoitetaan. Paitsi markkinoilla toimivien yksityisten välisiä suhteita, yksityisoikeudessa säännellään myös muiden yksityisten henkilöiden ja tahojen välisiä suhteita. Myös yksityiselämään kuuluvien suhteiden, kuten perhesuhteiden, sääntely kuuluu yksityisoikeuteen.

Yksityisoikeuden yleisissä opeissa on ilmaistu yksityisoikeuden peruskäsitteet ja oikeudenalan keskeiset oikeusperiaatteet. Yksityisautonomiaan perustuvat sopimusvapauden ja sopimussidonnaisuuden periaatteet ovat perinteisen velvoiteoikeuden lähtökohtia. Yksityisautonomian mukaan jokaisella yksilöllä on oma vapauspiirinsä, jonka puitteissa hän voi päättää toiminnastaan omien tavoitteidensa mukaisesti ja omalla vastuullaan. Yksilöllä on vapaus päättää, millaisia taloudellisia vastuusuhteita hän haluaa luoda muihin yksilöihin. Toisaalta hän on myös vastuussa näin luotujen sitoumusten toteutumisesta. Valtion pakkokoneiston tehtävänä taas on viime kädessä turvata sitoumusten noudattaminen.

Yksityisautonomian periaatetta ilmentää myös tuottamusperiaate. Tämän periaatteen mukaan vahingon aiheuttajalle syntyy velvoite hänen tahtoaan ilmentävän syyllisyyden perusteella. Tämänkin velvoitteen toteutumisen viimekätisenä takaajana on valtio.

Hyvinvointivaltiollisiin arvoihin perustuvat heikomman osapuolen suojan periaate ja kohtuusperiaate ovat muodostuneet yksityisautonomian vastaperiaatteiksi. Yksityisautonomian ja vaihdannan intressit eivät yksin hallitse yksityisoikeudellista sääntelyä. Yksityisoikeudelle on annettu myös sosiaalisia tehtäviä, jolloin on puhuttu ns. sosiaalisesta siviilioikeudesta. Oikeudellisen sääntelyn avulla pyritään edistämään taloudellista tasa-arvoa ja huolehtimaan yksilön työhön, asumiseen ja kuluttamiseen liittyvästä perusturvasta.

Yksityisoikeudessa säännellään siis sekä vapaaehtoisia oikeussuhteita että sellaisia yksityisten velvollisuuksia toisiaan kohtaan, joihin yksityinen voi tulla sidotuksi myös vastoin tahtoaan. Yksityisoikeudellisten oikeuksien ja velvollisuuksien edellytyksenä on myös yksityisoikeudellisten oikeusasemien sääntely. Määrätään esim. siitä, kenelle kuuluu omistusoikeus tiettyyn esineeseen.

Yksityisoikeus on laaja kokonaisuus, jonka normit on perinteisesti jaettu eri oikeudenalojen muodostamiksi kokonaisuuksiksi. Yksi käytössä oleva tapa on jaotella yksityisoikeus yleiseen ja erityiseen yksityisoikeuteen. Yleiseen yksityisoikeuteen kuuluvat henkilöitä koskevat yksityisoikeudelliset säännöt eli oikeussubjektioppi ja varallisuusoikeus, joka puolestaan jaetaan velvoite- ja esineoikeuteen, sekä perhettä ja perimystä koskevat oikeussäännöt. Elinkeinotoimintaa koskevat sääntelyt luetaan erityiseen yksityisoikeuteen, jonka voidaan ryhmitellä kauppaoikeuteen, työoikeuteen ja ympäristöoikeuteen. Seuraavassa käsitellään vain yleiseen yksityisoikeuteen kuuluvia oikeudenaloja.

OIKEUSSUBJEKTIOPPI

Oikeussubjekti on se, jolle voi kuulua oikeuksia tai velvollisuuksia. Tällaisten henkilöiden sanotaan olevan oikeuskelpoisia. Jokainen oikeus kuuluu jollekin oikeussubjektille ja jokainen velvollisuus kohdistuu johonkin oikeussubjektiin. Kaikki ihmiset ovat oikeussubjekteja, he ovat oikeuskelpoisia. Tällöin puhutaan luonnollisista henkilöistä. Luonnollisen henkilön oikeuskelpoisuus alkaa hänen syntymästään ja jatkuu hänen kuolemaansa saakka. Luonnollinen henkilö ei voi luopua oikeuskelpoisuudestaan eikä rajoittaa sitä.

Oikeuskelpoisia ovat luonnollisten henkilöiden lisäksi ns. oikeushenkilöt. Oikeushenkilöitä ovat sellaiset yhteisöt tai omaisuusmassat, joille laki tai tapa tunnustaa oikeussubjektin ominaisuuden. Tällaisia ovat esim. yhdistys, osuuskunta, osakeyhtiö, avoin yhtiö ja kommandiittiyhtiö sekä säätiö. Oikeushenkilöiden oikeuskelpoisuus on jossakin määrin suppeampi kuin luonnollisten henkilöiden.

Yleensä oikeuskelpoiset henkilöt ovat myös oikeustoimikelpoisia. Oikeustoimikelpoisuudella tarkoitetaan henkilön mahdollisuuteen määrätä itse oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, ts. tehdä oikeustoimia. Luonnolliset henkilöt ovat oikeustoimikelpoisia elleivät he ole vajaavaltaisia, ts. alaikäisiä tai holhottavaksi julistettuja. Oikeushenkilöt ovat oikeustoimikelpoisia, mutta ne toimivat niitä edustavien henkilöiden välityksellä.

Vaikka henkilö ei olisikaan oikeustoimikelpoinen hän voi kuitenkin olla oikeudellisesti vastuunalainen. Tällä tarkoitetaan sitä, että hän voi joutua oikeudelliseen vastuuseen omista teoistaan. Henkilön oikeudellista vastuunalaisuutta koskeva kysymys tulee yleensä esille lähinnä vahingonkorvausoikeudessa.

VELVOITTEET

Sopimus

Sopimusten oikeudellinen sääntely perustuu sopimusten sitovuuden ja sopimusvapauden periaatteille. Sopimusvapaudella tarkoitetaan sitä, että osapuolet voivat itse päättää solmivatko he sopimuksia, kenen kanssa he solmivat sopimuksia ja millaisia sopimuksia he solmivat. Sopimusvapaus ei kuitenkaan ole rajoittamaton; sopimuksen oikeusvaikutuksia määriteltäessä otetaan monesti huomioon myös ulkopuolisten tahojen etuja ja intressejä.

Yleensä sopimussuhde muodostuu tarjouksesta ja sitä vastaavasta hyväksyvästä vastauksesta. Se ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla sopimus voi syntyä. Eri alojen kauppatavoissa voidaan myös määritellä, minkä tyyppiset asiaintilat voivat synnyttää sopimuksen. Sopimuksen synnylle on kuitenkin säädetty eräitä yleisiä ehtoja. Tällaisia ovat sopimuspuolten oikeustoimikelpoisuus, sopimusehtojen hyvän tavan ja pakottavan lainsäädännön mukaisuus. Lisäksi sitovan sopimuksen syntyminen voi estyä eräiden sopimuksentekotilanteessa vaikuttavien häiriöiden vuoksi. Tällaisia häiriöitä ovat kielletty houkuttelu, suostuttelu tai taivuttelu, virheellinen informaatio ja yleisesti kunnian ja luottamuksen vastainen menettely sekä sopimuksen muotomääräysten laiminlyönti.

Vahvimpana seurauksena sopimuksen syntyvaiheisiin liittyvästä puutteellisuudesta on sopimuksen mitättömyys, eli koko sopimussuhteen syntymättä jääminen. Tällainen vahva vaikutuksettomuus ilmenee kaikissa sopimuksen eri henkilösuhteissa (absoluuttisuus), se otetaan huomioon viranomaisessa viran puolesta (itsestään vaikuttavuus), sitä ei voida korjata osapuolten toiminnalla (lopullisuus) ja se tekee tehottomaksi koko sopimuksen (kokonaisvaltaisuus). Sopimuksen mitättömyys on seurauksena puutteista sopimuksenteon yleisissä edellytyksissä. Lievempi seuraus puutteissa sopimuksen synnyn yhteydessä on sopimuksen pätemättömyys, jossa häiriö aiheuttaa vain osittaisen tehottomuuden. Tällainen tehottomuus voi vaikuttaa vain suhteessa tiettyyn henkilötahoon (relatiivisuus), se voi edellyttää tietynlaista vetoamista tehottomuuteen ja se voidaan korjata osapuolten toimenpiteillä.

Oikeussubjektien toiminta sopimusten avulla perustuu siihen, että yhteiskunnan perusta on yhteistoiminta. Tämän mukaisesti sopimusten sisällöltä edellytetään vastavuoroisuutta, kohtuutta ja suoritustasapainoa. Sopimuksen sisällön määrittelemisen lähtökohtana ovat osapuolten yhteiset ja molempien tiedossa olleet sopimuksenteon motiivit sopimuksen tarkoituksena. Sopimusta voidaan kuitenkin sovitella eli kohtuullistaa mahdollisesti järkkyneen sopimustasapainon palauttamiseksi. Yleisen kohtuullistamissäännöksen mukaan sopimusta tai sen ehtoa voidaan sovitella, mikäli ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen.

Ihannetilanteessa sopimus toteutuu sellaisena kuin osapuolet ovat sopineet. Joskus kuitenkin erilaiset suoritushäiriöt voivat estää sopimuksen toteutumisen. Sopimuksenmukainen suoritus voi estyä kokonaan mahdottomuuden vuoksi. Tällöin sopimus purkautuu, mutta sopimuspuolella on oikeus saada korvaus hänelle aiheutuneesta vahingosta. Sopimuksenmukainen suoritus voi myös viivästyä, jolla tarkoitetaan sitä, että suoritus tehdään liian myöhään tai se ei vastaa sitä, mitä sopimuksessa on edellytetty. Viivästyksestä huolimatta sopimuksenmukainen suoritusvelvollisuus on edelleen olemassa, ja viivästynyt sopimuspuoli on velvollinen maksamaan hyvityksen viivästyksen aiheuttamasta haitasta. Viivästysseuraamuksena käytetään erityisesti liike-elämässä sopimussakkoa. Velkasuhteissa viivästysseuraamuksena taas on viivästyskorko.

Sopimuksenmukainen velvoite voi lakata paitsi sopimuksen mukaisella suorituksella, myös vanhentumisella. Kaikkia saatavia koskee niiden laadusta ja syntytavasta riippumatta yleinen kymmenen vuoden vanhentumisaika. Lisäksi monia tilanteita koskee yleisen vanhentumisajan ohella erityinen oikeustoimityyppikohtainen vanhentumisaika.

Vaikka sopimusoikeudessa vallitsee lähtökohtaisesti sopimusvapaus, joitakin sopimustyyppejä on säädelty erityisillä laeilla. Tällaisia erityisiä sopimustyyppejä on esimerkiksi kauppa, jota säännellään kolmella erilaisella säännöstöllä, nimittäin yleistä irtaimen kauppaa, kuluttajankauppaa ja kiinteistön kauppaa koskevilla lainsäännöksillä. Erityisiä sopimustyyppejä ovat niinikään sitoumukset rahavelasta, kuten velkakirjaan perustuva velkasitoumus ja takaus.

Vahingonkorvaus

Vahingonkorvauksen tarkoituksena ensisijaisesti hyvittää vahingon kärsineelle hänen kärsimänsä oikeudenloukkaus, mutta sillä pyritään myös ehkäisemään ennalta vahinkoja vaikuttamalla potentiaalisen vahingonaiheuttajan käyttäytymiseen. Korvausvastuun arvioinnissa siten on tarkasteltava yksittäisen teon sijasta sekä vahingonaiheuttajien että vahingonkärsijöiden asemaa ja toimintaa kokonaisuudessaan.

Vahingolla tarkoitetaan oikeudellisessa mielessä oikeussubjektin (vahingonkärsijän) oikeusaseman loukkausta. Vahinkotilanteiden määrittäminen, joissa muodostuu korvattavia vahinkoja, tapahtuu siis aina oikeusasemien ja oikeussuhteiden, eikä siis fyysisen todellisuuden tasolla. Siten esim. esinevahinko ei ole juridisesti esineen vaurioituminen vaan esineen omistajan oikeusaseman loukkaus.

Erilaisia vahinkoja on totuttu määrittelemään hahmottamalla eri vahinkotyyppejä. Siten vahingot voidaan jaotella henkilö-, esine- ja varallisuusvahinkoihin. Toinen luokittelu on vahinkojen jakaminen aineellisiin ja aineettomiin vahinkoihin. Aineellisista vahingoista puhutaan silloin, kun on kyse omaisuudesta, jonka arvo voidaan määritellä rahana. Aineettomia ovat taas sellaiset vahingot, joissa tätä määrittelyä ei ole mahdollista tehdä. Vahingot voidaan jakaa myös välittömiin ja välillisiin vahinkoihin. Vahinko on välitön, kun sen korjaamisesta aiheutuu kuluja tai omaisuuden arvo vähenee. Välillisellä vahingolla taas tarkoitetaan koko vahinkotapahtumasta aiheutuneita muita kuin välittömiä kustannuksia.

Vahingon määrä määritellään siten, että hahmotetaan odotetun ja todellisen tapahtumainkulun välinen vahingonkärsijälle epäedullinen ero. Vahingonkorvausoikeuden lähtökohtana on sen yleisen hyvitystarkoituksen mukainen täyden korvauksen periaate. Korvausta on siis suoritettava sellainen määrä, että vahingonkärsijä pääsee mahdollisimman lähelle asemaa, jossa hän olisi ollut, ellei vahinkoa olisi sattunut. Toisaalta vahingonkärsijä ei saa hyötyä vahingosta, joten esim. esineelle aiheutetun vahingon korvaussumma ei saa ylittää esineen arvoa.

Vahingonkorvausvelvollisuus edellyttää syy-yhteyttä vahingonaiheuttajan toimien ja vahingon sattumisen välillä. Tämä syy-yhteys on ymmärretään yhdistelmänä, jossa on sekä kokemusperäistä ainesta että arvottavaa vastuullisuusajattelua. Johonkin toimintaan osallistuneen asettaminen vastuuseen tapahtuneesta vahingosta perustuu siten sille, että tuo taho on jollakin tavoin myötävaikuttanut vahingon syntymiseen. Vastuun syntyminen edellyttää siis sitä, että toimijalla on ollut mahdollisuus vaikuttaa tapahtuneeseen. Tätä vaikuttamismahdollisuutta kutsutaan vahinkotilanteen kontrolliksi.

Vahingonkorvausvastuun arvioimiseen vaikuttaa sekä aiheuttamisperiaate että tuottamusperiaate. Aiheuttamisperiaatteen mukaan vahingon aiheuttaja on aina vastuussa aiheuttamastaan vahingosta. Tuottamusperiaatteen mukaan taas vain johonkin moitittavaan käyttäytymiseen syyllistynyt asetetaan vastuuseen vahingosta. Yhteisöllisesti hyödyllisiin mutta vahinkoja aiheuttaviin toimiin liittyvää vastuuajattelua hallitsee aiheuttamisperiaate. Ankarinta vastuu on silloin, kun vahingonaiheuttaja on ns. objektiivisessa eli tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa aiheuttamistaan vahingoista. Tällainen on esim. tuotevastuu, jossa tuotteen valmistaja vastaa tuotteen aiheuttamista vahingoista. Joillakin aloilla sovelletaan taas objektiivista vastuuta lievempää korostettua huolellisuusvelvollisuutta. Tällainen vastuu on asetettu esim. erilaisille liikennöintitoiminnan harjoittajille.

Kun tarkastelun kohteeksi otetaan yksittäisen vahinkotapahtuman arviointi, aiheuttamisperiaatteen merkitys vähenee ja vastaavasti tuottamusperiaatteen merkitys korostuu. Vahinkotilanteiden arvioinnin lähtökohtana on yleinen huolellisuusvelvoite, joka muunnetaan tarkastelussa kullekin toiminnalle luonteenomaiseksi toimintastandardiksi. Tilanteen arvioinnissa on otettava huomioon paitsi vahingonaiheuttajan myös vahingon kärsineen toiminta. Kummallekin taholle kuuluu velvollisuus vahingon minimointiin. Sekä vahingon aiheuttajan että vahingonkärsineen on pyrittävä toimimaan siten, että vahingonvaara ja vahingon laajuus ovat mahdollisimman pienet. Vahingonkärsineen oma myötävaikutus vahinkoon voi siis myös vaikuttaa vahingon aiheuttajan korvausvelvollisuuteen.

Vahingonkorvausvastuun syntymisen edellytyksenä on paitsi se, että vahingonaiheuttajalla on vahinkotilanteen kontrolli, myös se, että hänellä on myös kyky kontrolliin. Muutoin henkilö voisi joutua vastuuseen myös silloin, kun hänellä ei ole mahdollisuutta menetellä toisin. Vahingonaiheuttajan kykyä kontrolliin kutsutaan deliktikelpoisuudeksi. Deliktikelpoisuutta ei ole aivan pienillä lapsilla ja nuorten henkilöiden alempi deliktikelpoisuus voidaan ottaa huomioon vahingonkorvauksen määrää harkittaessa. Myös työntekijäasema vaikuttaa deliktikelpoisuuteen; työntekijällähän ei ole juurikaan oikeudellisia mahdollisuuksia vaikuttaa tekemänsä työn järjestämiseen. Tästä syystä työntekijä vastaa vahingosta vain oman tuottamuksensa määrittelemässä laajuudessa.

ESINEOIKEUS

Esineoikeus oikeudenalana ja esineoikeudet

Esineoikeus voidaan määritellä joko perinteisen käsityksen mukaisesti oikeudenalaksi joka koskee esineoikeuksia subjektiivisessa merkityksessä tai ns. analyyttisen tutkimussuuntauksen tavoin oikeudenalaksi, joka koskee sopimussuhteen ulkopuoliselle henkilölle varallisuusoikeuksien vaihdannassa annettavaa suojaa.

Esineoikeuksiksi voidaan lukea oikeudet, joiden välittömänä kohteena on tyypillisesti esine. Esineoikeudet erottaa muista varallisuusoikeuksista se, että niiden sisältönä on oikeus yksilöityjen aineellisten kohteiden hyväksikäyttöön ja niiden edustamaan taloudelliseen arvoon vaihdannassa.

Esineoikeudet jaotellaan vakiintuneesti toisaalta omistusoikeuteen ja toisaalta rajoitettuihin esineoikeuksiin. Rajoitetut esineoikeudet jaetaan puolestaan käyttö-oikeuksiin ja arvo-oikeuksiin. Käyttöoikeus on oikeus käyttää toiselle kuuluvaa esinettä tosiasiallisesti tavalla tai toisella. Tärkein käyttöoikeus on vuokra, kuten maanvuokra, huoneenvuokra ja irtaimen esineen vuokra. Arvo-oikeudet taas antavat oikeudenhaltijalle vallan saada suoritus esineen arvosta. Arvo-oikeuksista tärkeimpiä ovat esinevakuusoikeudet, joita ovat esim. panttioikeus ja omistuksenpidätys.

Esineet

Esineillä oikeudellisessa merkityksessä tarkoitetaan rajoitettuja aineellisia kappaleita, joihin ihmisellä voi olla määräämisvaltaa. Esineitä ovat siis oikeutemme mukaan yksilöllisesti määrätyt aineelliset esineet, kuten tavanomaiset irtaimet esineet, kiinteät esineet sekä myös asiakirjat. Esineellä ei tarvitse olla varallisuusarvoa eikä sen tarvitse kuulua kenellekään. Käytännössä esineen arvo on kylläkin tullut yhä tärkeämmäksi. Kiinteitä esineitä ovat kiinteistöt ja muut kiinteistörekisteriyksiköt. Irtaimia esineitä ovat taas kaikki muut esineet. Joitakin irtaimia esineitä koskee oma erityinen lainsäädäntönsä. Tällaisia ovat esim. raha, arvopaperit, rekisteröinnin piiriin kuuluvat irtaimet esineet, kuten alukset ja ajoneuvot, sekä toisen maalla olevat rakennukset.

Omaisuus

Omaisuuden käsite muodostetaan esineoikeudessamme oikeuksien tasolla. Tämän mukaisesti omaisuus koostuu varallisuusoikeuksista. Varallisuusoikeudet ovat joko kiinteää tai irtainta omaisuutta. Jako kiinteään ja irtaimeen omaisuuteen on merkityksellinen arvioitaessa sitä, miten omaisuutta voidaan luovuttaa toiselle; kiinteän omaisuuden luovutusta koskevat nimittäin tietyt muotomääräykset.

Kiinteää omaisuutta on omistusoikeus sekä lähellä sitä olevat oikeudet kiinteistöön tai muuhun maa tai vesialueeseen. Irtaimeen omaisuuteen kuuluvat taas kaikki muut oikeudet, kuten omistusoikeus irtaimeen esineeseen ja rajoitetut oikeudet sekä irtaimeen että kiinteään esineeseen, esim. vuokra ja panttioikeudet. Irtainta omaisuutta ovat myös varallisuusoikeudet, joiden yhteys konkreettisiin esineisiin on etäinen tai puuttuu kokonaan. Tällaisia oikeuksia ovat tiettyyn suoritukseen oikeuttavat saamisoikeudet, immateriaalioikeudet, kuten tekijänoikeudet ja oikeus keksintöön, sekä eri yhteisöjen osuusoikeudet, kuten osuus osakeyhtiöön.

Omistusoikeus

Omistusoikeuden käsite on taloudellisen liberalismin ja oikeussubjektin yksityisautonomian ajatuksille rakentuvan yksityisoikeuden keskeisimpiä käsitteitä. Se voidaan määritellä lähtökohtaisesti täydelliseksi, toiset poissulkevaksi yksinoikeudeksi johonkin kohteeseen. Omistusoikeuden kohteena on yleensä esine eli yksilöllisesti määrätty aineellinen kohde. Omistusoikeutta on nykyisin totuttu hahmottamaan hajottamalla se eri elementteihin. Omistusoikeuden voidaan siten sanoa koostuvan kolmesta elementistä, omistajan hallintaoikeudesta, omistajan kompetenssista ja omistajan dynaamisesta suojasta.

Omistajan hallintaoikeus on omistusoikeuden ydinmomentti. Sillä tarkoitetaan yksinomaista suojattua käyttöoikeutta esineeseen. Omistajalla on siten itsellään oikeus käyttää esinettä haluamallaan tavalla ja vastaavasti oikeus vaatia, ettei kukaan muu estä häntä esineen käytössä. Omistajan kompetenssilla taas tarkoitetaan kelpuutusta oikeudellisesti määrätä omistusoikeudesta esineeseen, ts. omistajan kelpoisuutta esimerkiksi luovuttaa omistusoikeus toiselle.
Omistusoikeus esineeseen saavutetaan ns. saannolla. Saannot voidaan jakaa alkuperäisiin ja omistajanvaihdossaantoihin. Alkuperäisiä saantoja ovat valtaus, valmistaminen ja yhdistäminen. Niiden kohteena voivat olla vain sellaiset esineet, jotka eivät ole ennestään kenenkään omistuksessa. Sitä vastoin omistajanvaihdossaannot kohdistuvat esineisiin, joilla on jo omistaja. Omistajanvaihdossaannot voivat olla johdannaisia, jolloin omistusoikeus siirtyy aikaisemmalta omistajalta saajalle. Ne voivat perustua joko suoraan lain säännöksiin, kuten perhe- ja jäämistöoikeudelliset saannot, tai luovuttajan oikeustoimeen, kuten kauppa, vaihto ja lahja. Kumoavat omistajanvaihdossaannot taas perustuvat siihen, että edellisen omistajan omistusoikeus kumoutuu saannolla. Tällaisia saantoja ovat pakkolunastussaanto ja esineen löytö.

HENKILÖOIKEUS

Henkilön oikeus itsemääräämiseen

Luonnollisten henkilöiden oikeudellista asemaa säätelevää oikeutta kutsutaan henkilöoikeudeksi. Se on osa yleistä yksityisoikeutta. Henkilöoikeus on oikeutta, joka koskee kaikkia kansalaisia. Kysymys on siten itsemääräämisoikeutta koskevasta yleislainsäädännöstä.

Henkilöoikeuden keskeinen periaate on lain yksilö- ja yksityisyysmyönteinen tulkinta. Sen lähtökohtana on yksilön kunnioittaminen. Henkilöoikeuden keskeisiä käsitteitä ovat itsemääräämisoikeus, yksityisyys ja yksilöllisyys. Itsemääräämisoikeus voidaan jakaa neljään keskeiseen peruselementtiin; oikeuteen sisäiseen vapauteen, ulkoiseen vapauteen, kompetenssiin ja valtaan.

Oikeus sisäiseen vapauteen on oikeutta henkiseen loukkaamattomuuteen. Sitä suojataan mm. tasa-arvo-, sananvapaus-, uskonnonvapaus- ja kunnianloukkaussäännöksin. Oikeus ulkoiseen vapauteen taas tarkoittaa ensisijaisesti oikeutta olla fyysisesti yksin ja liikkua vapaasti. Sitä on perinteisesti suojattu ruumiillista koskemattomuutta ja kotirauhaa koskevin säännöksin, mutta nykyisin myös säännöksillä, jotka koskevat oikeutta pysytellä erilaisen valvonnan ulkopuolella. Oikeudella kompetenssiin tarkoitetaan oikeutta yhteiskunnassa toimimiseen. Sitä suojataan oikeustoimikelpoisuuden ja muiden kelpoisuuksien avulla. Edunvalvontaoikeudellisin säännöksin pyritään turvaamaan kompetenssin käyttö silloinkin, kun henkilö ei itse pysty sitä käyttämään. Oikeus valtaan merkitsee esim. henkilön oikeutta määrätä omasta ruumiistaan ja häntä koskevasta informaatiosta.

Ihmisellä katsotaan olevan myös oikeus yksityisyyteen. Sillä tarkoitetaan ensinnäkin yksilön oikeutta olla kotirauhan piirissä valvonnan tai häirinnän ulottumattomissa l. oikeutta alueelliseen yksityisyyteen. Toiseksi voi olla kyseessä oikeus sosiaaliseen yksityisyyteen, ts. toisten valvonnan ja tiedonvälityksen ulottumattomissa. Kolmanneksi suojattava yksityisyys voi olla oikeutta pysyä tuntemattomana suhteessa viestintään eli mediayksityisyyttä. Neljänneksi kyse voi olla oikeudesta pysyä tuntemattomana suhteessa julkiseen valtaan eli anonymiteetistä. Edelleen yksityisyytenä on tarpeen suojata oikeutta kunniaan, oikeutta omaan nimeen tai kuvaan ja oikeutta päättää terveydentilastaan eli potilasyksityisyyteen.

Henkilöoikeus jaetaan neljään pääryhmään, edunvalvontaoikeuteen, potilasoikeuteen, nimi- ja tunnisteoikeuteen ja yksityisyyden suojaan.

Edunvalvontaoikeus

Edunvalvontaa koskevien säännösten avulla määritellään ihmisen toimintakyky ja sen puuttumisesta johtuvat henkilön etujen ja oikeuksien valvontatavat. Yksityisoikeudellinen edunvalvontaoikeus käsittää ihmisen edunvalvontaan ja huoltoon liittyvät säännökset. Edunvalvontaoikeuden perustana on käsitys henkilön oikeuskelpoisuuden ja oikeudellisen toimintakyvyn keskeisestä merkityksestä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien toteutumisessa.

Henkilö on ennen täysi-ikäiseksi tuloaan vajaavaltainen. Hän on siis vailla täyttä oikeustoimikelpoisuutta. Alaikäistä edustaa pääsääntöisesti hänen edunvalvojansa, joka tekee hänen puolestaan oikeustoimia. Yleensä lapsen edunvalvojana on hänen huoltajansa. Iän vuoksi vajaavaltaisella henkilölläkin on kuitenkin eräitä kelpoisuuksia, kuten oikeus tehdä olosuhteisiin nähden tavallisia vähäisiä oikeustoimia. Alaikäinen voi myös vallita työansioitaan. Lisäksi häntä voidaan kuulla omaa henkilöään koskevissa asioissa eräiden viranomaisten edessä.

Täysi-ikäisellekin henkilölle voidaan määrätä edunvalvoja ja hänen oikeustoimikelpoisuuttaan voidaan rajoittaa. Tällainen henkilö voi olla oikeutettu tekemään oikeustoimia vain yhdessä edunvalvojan kanssa, häneltä voidaan evätä kokonaan oikeus tehdä tiettyjä oikeustoimia tai hänet voidaan julistaa vajaavaltaiseksi.

Potilasoikeus

Potilasoikeutta on luonnehdittu terveydenhuollon asiakkaan kuluttajansuojaoikeudeksi, mutta se on kuitenkin myös paljon enemmän. Potilaan asemaa säätelevillä säännöksillä pyritään takaamaan potilaan oikeus hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon sekä siihen liittyvään kohteluun. Lisäksi niiden mukaan potilaan itsemääräämisoikus on asetettava hoitosuhteen keskeiseksi periaatteeksi. Potilaan oikeudet voidaan jakaa kolmeen ryhmään, järjestelmä-, itsemääräämis- ja informaatio-oikeuksiin. Järjestelmäoikeudet koskevat henkilön hoitoon pääsyä ja hoidon tasoa. Ne luovat samalla velvoitteita yhteiskunnalle terveydenhuollon järjestelmän tason ja toimivuuden takaamiseksi. Potilaan itsemääräämisoikeuden mukaan itsemääräämisoikeuden on oltava hoitoa koskevien päätösten lähtökohtana. Potilaan ja hoitohenkilökunnan edellytetään tekevän päätökset yhteisymmärryksessä. Informaatio-oikeuksista keskeisin on potilaan oikeus itseään koskeviin tietoihin. Potilaalle on annettava hänen terveydentilaansa, hoidon merkitystä ja eri hoitovaihtoehtoja koskevia tietoja. Hänellä on myös oikeus saada nähtäväkseen itseään koskevat potilasasiakirjat.

Henkilötietojen suoja

Henkilötietojen suoja on luonnollisen henkilön yksityisyyden ja hänen tiedollisen itsemääräämisoikeutensa suojaamista. Suojan tarpeen taustalla on ihmisen oikeus pysytellä erilaisten valta- ja valvontajärjestelmien kontrollin ulottumattomissa. Tällaisia järjestelmiä ovat paitsi julkisen vallan, myös yksityisen elinkeinoelämän ylläpitämät tietorekisterit. Henkilötietojen suojan keskeisiä periaatteita ovat lakisääteisyyden vaatimus, perusoikeuksien suoja, tunnistettavuuden sääntely, henkilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, informaation oikeellisuus, tietojen kokoamisen tarkoitussidonnaisuus ja tietoturvallisuus.

PERHE- JA JÄÄMISTÖOIKEUS

Parisuhdeoikeus

Avioliitto on oikeudellinen instituutio, jolla säädellään kahden eri sukupuolta olevan aikuisen välistä yhteiselämää. Vaikka se on saanut rinnalleen uusia perhetyyppejä, se on säilyttänyt asemansa yhteiskunnan sääntelemän parisuhteen perustyyppinä. Siten samaa sukupuolta olevien henkilöiden rekisteröityä parisuhdetta koskevat pääsääntöisesti samanlaiset säännökset kuin perinteistä avioliittoa. Ns. avoliitto eli kahden aikuisen välinen sääntelemätön parisuhde on säilyttänyt luonteensa yleisten sopimusoikeudellisten säännösten sääntelemänä suhteena.

Avioliiton solmimista ja purkamista ohjaa virallistoimintoisuus. Avioliiton solmiminen on viranomaisen myötävaikutuksella tapahtuva määrämuotoinen oikeustoimi. Viranomaisen tulee tutkia, täyttyvätkö avioliiton yleiset edellytykset ja onko olemassa avioesteitä. Yleisenä edellytyksenä avioliiton solmimiselle on 18 vuoden ikä ja muu täysivaltaisuus. Avioesteitä ovat voimassa oleva avioliitto, läheinen sukulaisuus ja ottolapsisuhde. Avioliitto solmitaan vihkimisellä, joka voi olla joko kirkollinen tai siviilivihkiminen.

Avioliitto voi päättyä paitsi toisen puolison kuolemaan, myös avioeroon. Avioeron myöntää tuomioistuin toisen puolison tai molempien puolisoiden hakemuksen perusteella. Se voidaan myöntää joko määräaikaisen erillään asumisen tai harkinta-ajan jälkeen. Avioeroasian yhteydessä voidaan käsitellä liitännäisasioina lasten huoltoa, tapaamisoikeutta ja elatusta koskevia vaatimuksia ellei niistä ole tehty sosiaalilautakunnan vahvistamia sopimuksia.

Avioliiton aikana puolisoiden suhteita voidaan luonnehtia yhdenvertaisuuden ja yhteistoiminnan periaatteilla. Puolisoiden tulee toimia yhdessä perheen hyväksi. Heidän tulee osallistua perheen ja siis myös toisen puolison elatukseen kykyjensä mukaan. Puolisoiden välisiä varallisuussuhteita taas hallitsee erillisyyden periaate, jonka mukaan puoliso omistaa yksin omaisuutensa ja vastaavasti vastaa omista veloistaan. Puolisoiden omaisuuden erillisyyttä on kuitenkin rajoitettu avioliiton aikana vallintarajoituksin. Niiden mukaan puoliso ei voi luovuttaa toisen puolison suostumuksetta puolisoiden yhteisenä kotina käytettyä asuntoa eikä yhteisesti käytettyä koti-irtaimistoa. Puolison avio-oikeus toisen puolison omaisuuteen taas realisoituu avioeron yhteydessä, jolloin noudatetaan pääsääntöisesti omaisuuden puolittamisperiaatetta. Avio-oikeus voidaan poistaa tai sitä voidaan rajoittaa avioehtosopimuksella.

Jäämistöoikeus

Jäämistöoikeudessa säännellään yksilön kuoleman varallisuusoikeudellisten seurausten selvittämistä ja toteuttamista. Jäämistöoikeuden keskeisiä periaatteita ovat tasajaon periaate, testamenttausvapaus, henkilöllisen yhdenvertaisuuden periaate, yksimielisyyden periaate, rajoitetun viranomaistoimintoisuuden periaate, valinnaisen velkavastuun periaate, sopimusvapaus sekä testamenttioikeutta koskeva subjektiivisen tulkinnan periaate.

Perillisaseman saamisen yleisenä edellytyksenä on se, että henkilö on elossa perittävän kuollessa. Lakimääräinen perimysjärjestys on kiinteästi määritelty. Se perustuu sukulaisuuteen. Lesken perimysoikeus muodostaa tästä poikkeuksen. Perilliset on jaettu perillisryhmiin sukulaisuusjärjestyksessä. Jos tietyssä ryhmässä ei ole perillistä, perintö siirtyy seuraavalle ryhmälle. Ryhmien sisäisessä sijaantulojärjestyksessä taas määrätään, ketkä ovat ennen perittävää kuolleen perillisen sijalla perimysjärjestyksessä. Ensimmäisen perillisryhmän muodostavat perittävän rintaperilliset, joita ovat perittävän jälkeläiset. Perittävän lapset jakavat perinnön tasan keskenään ja heidän sijaansa tulevat heidän jälkeläisensä sukupolvittain. Jos jossakin rintaperillisten sukuhaarassa ei ole perillisiä, heidän osuutensa jaetaan tasan muiden sukuhaarojen hyväksi. Jos rintaperillisiä ei ole, puoliso perii. Lesken perimä omaisuus siirtyy hänen kuollessaan takaisin perittävän suvulle. Seuraavilla vanhempien ja isovanhempien perillisryhmillä ei ole käytännössä juurikaan merkitystä. Jos perittävältä ei jää ollenkaan perillisiä, perintö mene valtiolle.

Perittävä voi testamenttausvapautensa rajoissa määrätä jäämistöstään testamentilla eli jälkisäädöksellä. Testamenttausvapauden rajan muodostavat rintaperillisten oikeudet lakiosaan, jonka mukaisesti testamentilla voidaan määrätä puolesta jäämistön arvosta. Testamentti on määrämuotoinen oikeustoimi. Se on pääsääntöisesti tehtävä kirjallisesti kahden esteettömän todistajan läsnäollessa. Testamentin tekijä voi testamentilla siirtää haluamalleen henkilölle koko jäämistönsä tai määräosan siitä yleistestamentilla tai tietyn omaisuuden tai oikeuden erityistestamentilla.

Välittömästi perittävän kuoltua hänen asemansa siirtyy hänen perillisilleen kuolinpesän osakkaina. Heidän tulee ottaa pesä hallintaansa. Kuolinpesän hallinnon ensisijainen tarkoitus on pesän selvittäminen. Kuolinpesän osakkaita ovat perilliset ja yleistestamentin saaja sekä leski ennen kuin hänen avio-oikeutensa mukainen osuus jäämistöstä määritellään osituksessa. Pesän osakkaiden asemaa pesän hallinnossa turvaa riidanalaisuussääntö, jonka mukaan perillisasemassa olevat voivat toimia osakkaina silloinkin, kun heidän oikeutensa on vielä riidanalainen.

Pesää voivat hallita joko osakkaat yhdessä tai tuomioistuimen määräämä pesänhoitaja, jos joku osakkaista sitä vaatii. Kun pesänselvittäjä on määrätty, kelpoisuus toimia kuolinpesän puolesta siirtyy osakkailta pesänselvittäjälle. Pesän osakkaat voivat välttää henkilökohtaisen vastuun pesän veloista luovuttamalla pesän pesänselvittäjän hallintoon.

Kuolinpesän hallintoon kuuluvat perunkirjoitus ja muu pesän selvittäminen. Perunkirjoituksesta ovat velvollisia ensisijaisesti huolehtimaan se osakas, jonka hoidossa pesä on, pesänselvittäjä ja mahdollisesti testamentissa määrätty testamentin toimeenpanija. Perunkirjoituksessa selvitetään pesän varat ja velat, jotka ilmoitetaan uskotuille miehille perukirjan laatimista varten.

Kun pesä on selvitetty, voidaan ryhtyä varsinaiseen perinnönjakoon. Se on jäämistösaannot realisoiva, perinnönyhteyden päättävä toimitus. Perinnönjako voidaan toimittaa joko pesän osakkaiden sopimusjakona tai tuomioistuimen määräämän pesänjakajan toimitusjakona. Sopimusjako on kuitenkin pesän ensisijainen jakomuoto. Toimitusjako tulee kyseeseen silloin, kun joku osakkaista sitä vaatii tai kun jonkun osakkaan pesäosuus on ulosmitattu. Sopimusjaossa osakkaat voivat keskenään sopia jäämistön jakamisesta haluamallaan tavalla. Jako on siis mahdollinen myös perimyssäännöksistä poikkeavalla tavalla. Myös pesänjakajan on pyrittävä saamaan aikaan sopimus pesän osakkaiden välillä. Jos sopimusta ei kuitenkaan saada aikaan, pesä on jaettava lain määräämällä tavalla. Sen lähtökohtana on esineellinen tasajako, ts. jokaiselle osakkaalle on lähtökohtaisesti annettava osa kaikenlaisesta omaisuudesta.

Tietyillä pesän osakkailla on erityisasema perinnönjaossa. Tällainen asema on perittävän leskellä, jolle on annettu oikeus hallita jäämistöä jakamattomana, kunnes joku perillisistä vaatii jakoa. Jakovaatimuksen jälkeen lesken jakamattomuussuoja muuttuu asumissuojaksi, jonka mukaan hän saa pitää puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn asunnon ja tavanomaisen koti-irtaimiston jakamattomana hallinnassaan. Erityinen asema perinnönjaossa on myös pesään kuuluvaa maatilaa viljelemään kykenevällä perillisellä. Hänellä on perinnönjaossa otto- ja lunastusoikeus pesään kuuluvaan tilaan.

Etusivu | Teoreettiset perusteet | Oikeudenalat
Yksityisoikeus | Julkisoikeus | Rikosoikeus | Prosessioikeus