TUTKIMUKSEN ERI TASOJEN TEOREETTINEN AINES

Oikeustieteellinen tutkimus, kuten muukin tieteellinen tutkimus perustuu teoreettisesti yleisen filosofian perustutkimukseen. Teoreettinen filosofia käsittelee todellisuuden rakennetta koskevia ontologisia ja siitä saavutettavan tiedon luonnetta koskevia epistemologisia kysymyksiä sekä harjoittaa tieteellisessä tutkimuksessa käytettävien käsitteiden ja kielenkäytön analyysiä. Moraali- ja yhteiskuntafilosofiassa taas tutkitaan hyvään ja oikeaan ja vallankäytön oikeuttamiseen liittyviä normatiivisia kysymyksiä.

Oikeusfilosofia ja yleinen oikeusteoria tutkivat tieteenfilosofian peruskysymyksiä erityisesti oikeudellisen tutkimuksen näkökulmasta. Siten ne selvittävät kysymyksiä siitä, mikä on oikeustieteen kohteena olevan todellisuuden luonne, millaista on pätevä oikeustieteellinen tieto, millaisin menetelmin tällaista tietoa voidaan saavuttaa ja millaiset ovat oikeudellisen tiedon totuuden kriteerit. Oikeusfilosofia ja oikeusteoria erotetaan toisinaan määrittelemällä oikeusfilosofiaksi tutkimus, joka soveltaa perinteistä filosofista lähestymistapaa pohtiessaan esim. oikeuden suhdetta yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen sekä oikeuden yleistä olemusta. Oikeusteoria on puolestaan lähempänä lainopin näkökulmaa oikeuteen ja sen alaan kuuluvat mm. oikeudellinen tulkinta- ja perusteluteoria, oikeusnormiteoria ja oikeustieteen tieteenteoria ja metodioppi.

Teoreettisessa lainopissa taas pyritään oikeusteorian peruskannanottoihin nojautuen luomaan oikeudenalan ilmiöitä koskevia teorioita ja selvittämään eri oikeudenalojen peruskäsitteitä ja -periaatteita varsinaisen lainopillisen tutkimuksen käyttöön.

OIKEUSTIETEEN TUTKIMUSALAT

Oikeustieteen tutkimusaloja voidaan määritellä sen mukaan, millaisiin teoreettisiin perusolettamuksiin niiden tutkimuksessa nojaudutaan. Näiden olettamusten avulla määritellään mm. tutkimusalan käsitys oikeuden olemuksesta ja tutkimuksen menetelmistä.

Keskeisin oikeustieteen tutkimusaloista on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Sen kohteena on oikeus normikoostumana. Se selvittää tietyssä oikeusyhteisössä voimassa olevaa oikeutta tulkinnallisin menetelmin oikeuslähteistä saatavan tiedon avulla. Sen näkökulmaa oikeuteen voidaan luonnehtia sisäiseksi.

Vertailevan oikeustieteen näkökulmaa oikeuteen voidaan luonnehtia sisäisen ja ulkoisen näkökulman väliseksi. Sen kohteena on jonkin toisen oikeusyhteisön oikeus, jota se tutkii sekä tulkinnallisin, kokemustietoon nojautuvin että historiallisin menetelmin.

Ulkoisesta näkökulmasta oikeutta tarkastelevat mm. oikeussosiologia, oikeushistoria ja oikeustaloustiede. Oikeussosiologia tutkii oikeutta yhteiskunnallisena ilmiönä ja sen säännönmukaisuuksia. Sen tutkimus perustuu kokemustietoon ja havainnointiin. Oikeushistorian kohteena on oikeus muuttuvana ilmiönä ja siinä käytetään historiantutkimuksen menetelmiä. Oikeustaloustieteessä tutkimuksen kohteena on oikeus taloudellisena ilmiönä. Se käyttää taloustieteen menetelmiä, kuten todellisuuden mallintamista numeeristen mallien ja muuttujien avulla.

LAINOPILLISEN TUTKIMUKSEN KOHDE; MITÄ OIKEUS ON?

Voimassa olevan oikeuden tutkimuksen perustana olevia teoreettisia peruskatsantokantoja voidaan ryhmitellä sen mukaan, minkälainen niiden käsitystutkimuskohteestaan on, ts. käsitys siitä, mihin oikeusnormin voimassaolo perustuu.

Moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa käsitystä oikeudesta voidaan luonnehtia oikeuspositivistiseksi. Oikeus on tämän teoreettisen perusnäkemyksen mukaan asetettua eli säädettyä oikeutta, siis ihmistekojen tuotetta. Sen perustana on lainsäätäjän tahto. Oikeuspositivismi korostaa oikeusnormin muodollista voimassaoloa. Oikeusnormin muodollisella voimassaololla tarkoitetaan sitä, että normin pätevyys perustuu toiseen normiin, ts. normin on antanut siihen oikeutettu normiauktoriteetti oikealla tavalla. Esimerkkejä oikeuspositivistisista teorioista ovat mm. Hans Kelsenin "puhdas oikeusoppi" ja H. L. A Hartin positivistinen oikeusteoria. Kelsenin teorian yhteydessä puhutaan ns. normihierarkiasta. Normihierarkian perusajatuksena on, että oikeusjärjestys koostuu eri tasoisista oikeusnormeista, joista ylemmänasteinen sisältää aina valtuutuksen alemmanasteisen normin antamiseen. Oikeusjärjestyksen sitoo yhteen sen huipulla oleva perusnormi, johon kaikkien alemmanasteisten normien pätevyys perustuu. Hartin teoriassa taas oikeusjärjestyksen perustana on ns. oikeuden tunnistamissääntö, joka on velvoittavan oikeuden viimekätinen kriteeri. Tunnistamissäännön avulla tuomarit ja muut lakia soveltavat viranomaiset tunnistavat voimassa olevan oikeussäännöt velvoittavaksi oikeudeksi.

Luonnonoikeudellisten suuntausten mukaan velvoittavaa oikeutta on vain 'oikea oikeus'. Velvoittavan oikeuden kriteereinä ovat luonnonoikeuden suuntauksesta riippuen joko luojan asettama maailmanjärjestys tai järjen avulla selvitettävät moraaliset normit. Asetettujen oikeusnormien on siis oltava sopusoinnussa näiden normien kanssa. Luonnonoikeudellisesti suuntautuneissa teorioissa oikeusnormien voimassa olo ratkeaa siis niiden hyväksyttävyyden perusteella. Vaikka luonnonoikeudelliset teoriat ovatkin joutuneet väistymään moderneissa yhteiskunnissa oikeuspositivististen peruskatsomusten tieltä, ne ovat kuitenkin mukana myös modernin oikeuden tutkimuksessa oikeussäännösten tulkintaa koskevissa normeissa ja valtion vallankäytön rajoituksena ilmenevissä ihmis- ja perusoikeusnormeissa.

Oikeusrealistisiksi luonnehdittavissa teorioissa oikeus nähdään inhimillisenä käyttäytymisenä. Tuomioistuinrealistisissa teorioissa oikeutta on tuomioistuimiin kuuluvien viranomaisten käyttäytyminen. Kansalaiskeskeisessä oikeusrealismissa taas tarkastellaan kansalaisten oikeussääntöjen noudattamista. Oikeusnormien voimassaolon kriteeri on näiden suuntausten mukaan siis niiden tehokkuus, ts. tosiasiallinen noudattaminen.

TUOMARIN JA TUTKIJAN NÄKÖKULMA OIKEUTEEN

Lainopillisen tiedon hankintaa voidaan tarkastella toisaalta osana lain soveltamistoimintaa ja toisaalta tieteellisenä tutkimuksena. Oikeussäännöksiä soveltavat konkreettisissa tilanteissa julkista valtaa käyttävät viranomaiset, joiden tyypillisenä edustajana voidaan pitää tuomaria. Lainopillista tutkimusta taas harjoittavat vailla julkista valtaa olevat tutkijat, joiden odotetaan toimivan tieteelliselle toiminnalle asetettavien kriteerien mukaan. Kummassakin toiminnassa tarvitaan kuitenkin pätevää tietoa oikeudesta.

Oikeudellisia kysymyksiä ratkaistessaan tuomari antaa ratkaisunsa aina konkreettisessa yksittäistapauksessa. Oikeudellisen soveltamisratkaisun ydin on käsillä olevien tosiasioiden yhdistäminen tulkittuun lainsäännökseen. Tuomarilla on ratkaisupakko ja hänen on toiminnassaan virkavastuun uhalla noudatettava tiettyjä sääntöjä. Tuomarin näkökulmaa voidaan näin luonnehtia sisäiseksi näkökulmaksi oikeuteen.

Lainopillisen tutkimuksen harjoittaja ei käsittele tutkimuksessaan konkreettisia yksittäistapauksia vaan tyyppitapauksia. Hänellä ei ole ratkaisupakkoa eikä oikeudellista velvollisuutta noudattaa oikeussääntöjä, vaan hän tutkii toisten subjektien sidonnaisuuksia oikeussääntöihin. Lainoppi ei kuitenkaan voisi tyydyttää yhteiskunnallista tehtäväänsä oikeudellisen tiedon tuottajana, jos sen näkökulma eroaisi liikaa lain soveltajan näkökulmasta. Siksi lainopillisen tutkimuksen näkökulmaa voidaan luonnehtia episteemisesti l. tiedollisesti sisäiseksi näkökulmaksi. Lainopin harjoittaja on siis sidottu samoihin oikeudellisen tiedon lähteisiin ja päättelyperiaatteisiin kuin lain soveltajakin.

LAINOPIN TEHTÄVÄT

Lainopin tehtävän on tuottaa tieteellistä, ts. systemaattista, johdonmukaista, objektiivista, täsmällistä ja perusteltua tietoa ennen kaikkea lainsoveltamisen tarpeisiin. Tätä tehtäväänsä se toteuttaa oikeussäännösten systematisoinnin ja tulkinnan avulla.

Oikeudellisella tulkinnalla tarkoitetaan merkityssisällön antamista lakitekstin ja muiden oikeudellisten tekstien kielellisille ilmaisuille. Tulkintakannanotto on perusteltava vallitsevasta oikeuslähdeopista ja tulkintateoriasta johdettujen perusteiden avulla.

Lainopillinen systematisointi on puolestaan tutkimuksen raakamateriaalina olevien oikeussäännösten järjestämistä mahdollisimman ristiriidattomaksi järjestelmäksi. Lainopin systematisointi ja tulkintatehtävät liittyvät toisiinsa siten, että säännösten systematisointi on samalla niiden tulkintaa liittämällä ne tiettyyn tulkintakontekstiin.

Oikeussääntöjen tulkinnan ja systematisoinnin taustalla on oikeusjärjestyksen perusteiden tutkimus. Tätä tutkimusta harjoitetaan oikeusfilosofiassa ja valtiosääntöoikeuden yleisiä oppeja koskevassa tutkimuksessa.

Tulkintaan ja systematisointiin vaikuttavat myös teoreettiseen lainoppiin luettava eri oikeudenalojen yleisten oppien tutkimus. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa kunkin oikeudenalan oikeusperiaatteita, niiden keskeisiä käsitteitä sekä teoreettisia konstruktioita.

Varsinaisen lainopin tehtävänä on puolestaan tuottaa tulkintakannanottoja ja muodostaa yksittäisistä säännöksistä johdonmukaisia järjestelmiä. Tutkimuksen lopullisena tavoitteena on tuottaa tietoa voimassa olevasta oikeudesta järjestyneenä ja mahdollisimman ristiriidattomana oikeusnormien kokonaisuutena.

OIKEUSNORMIT

Oikeustieteen kohdetta voidaan luonnehtia voimassa olevien oikeusnormien koostumaksi, joka ilmenee oikeuslähteiden sisältäminä kielellisinä ilmaisuina, oikeussäännöksinä.

Oikeudellisen tulkinnan kannalta oikeussäännöksessä voidaan erottaa toisaalta sen kielellinen ilmiasu ja toisaalta sen merkityssisältö. Oikeussäännöksen kielellistä asua kutsutaan normiformulaatioksi.

Normiformulaation tulkinnan seurauksena tavoitetaan ilmaisun merkityssisältö, jota voidaan kutsua oikeusnormiksi. Oikeusnormi liittyy aina julkisen vallan käyttöön. Oikeusnormi on luonteeltaan abstrakti; sillä säännellään tyyppitapauksia. Se on myös yleinen, ts. se koskee kaikkia sen soveltamisalan piirissä olevia ja sen piirissä kaikkia säänneltyjä asioita on käsiteltävä samalla tavoin. Oikeusnormien perustyyppi on käskyn, kiellon tai luvan sisältävä preskriptio. Toisen normityypin muodostavat konstitutiiviset normit, jotka määrittelevät asioille tietyn oikeudellisen luonteen. Kolmanneksi normit voivat olla ns. kompetenssinormeja, jotka määrittelevät oikeudellisten toimijoiden toimivaltaa.

Sekä oikeussäännöksen normiformulaatiolla että sen merkityssisällöllä normilla on tietty luonteenomainen rakenne. Siihen kuuluvat ensinnäkin oikeustosiseikat, jotka määrittelevät sen soveltamisalan. Pitämiselementti yhdistää oikeustosiseikaston oikeusseuraamukseen, joka siis ilmaisee, mitä tiettyjen oikeustosiseikkojen olemassaolosta on seurattava. Oikeussäännökseen rakenteeseen sisältyvä seuraussuhde ei ole luonteeltaan looginen seuraussuhde eikä kausaalinen suhde, vaan ns. imputaatiosuhde, joka ilmaisee normin antajan asettaman pitämissuhteen tosiseikaston ja seuraamuksen välillä.

OIKEUDELLISET TULKINTAPERUSTEET

Kielelliseen muotoon puetulle normille on määriteltävä merkityssisältö tulkinnan avulla, jotta sitä voidaan soveltaa. Säännöksen ilmaisujen tulkintaa voidaan tarkastella kahdelta kannalta. Tulkintatilanteessa kyse on ilmaisun merkityksen etsimisestä ja löytämisestä. Kun paras mahdollinen tulkinta on löydetty, sitä on kyettävä tukemaan perustein, joiden avulla sen voidaan osoittaa olevan oikeudellisesti pätevä tulkinta. Tulkinnan löytämiseen johtavat askeleet ovat ihannetilanteessa samat kuin sen jälkikäteiset perustelut.

Säännökseen sisältyvän ilmaisun tulkinnan luonnollinen lähtökohta on sen kielellisen merkityksen selvittäminen. Tähän ryhmään kuuluvia tulkintaperusteita ovat sekä ilmaisujen yleiskieliset että johonkin tiettyyn tulkintakontekstiin kuuluvat merkitykset. Ilmaisun tulkintakontekstia voidaan yrittää selvittää säännöksen sääntelykohteen määrittämisellä. Erityisryhmän tiettyyn tulkintakontekstiin kuuluvista merkityksistä muodostavat ilmaisujen juridistekniset merkitykset. Tulkintakriteerit kiinnitetään tässä tapauksessa juristien kielelliseen itseymmärrykseen ja esim. muussa lainsäädännössä omaksuttuun terminologiaan.

Yhden tyypin oikeudellisen tulkinnan perusteita muodostavat luonteeltaan juridiset tulkintaperusteet. Niissä tukeudutaan oikeuslähteiden antamaan informaatioon. Tältä kannalta myös kielellisiin tulkintaperusteisiin kuuluvia ilmaisujen juridisteknisiä merkityksiä voidaan pitää luonteeltaan myös juridisina tulkintaperusteina. Tähän tyyppiin luuluvat tulkintaperusteet on ankkuroitu lakiin tai muihin hyväksyttyihin oikeuslähteisiin. Tulkinta-argumenttina voidaan tällöin käyttää joko normiauktoriteetin todellista historiallista tarkoitusta tai säännöksen objektiivista tarkoitusta tulkittuna koko oikeusjärjestyksen tai sen määrätyn osan tavoitteiden kannalta. Juridisten tulkintaperusteiden hahmottamisen yhteydessä käytetään usein juridiselle päättelylle tyypillisiä analogia ja e contrario -argumentteja. Analogialla tarkoitetaan sitä, että arvioitavana olevan tilanteen piirteitä pidetään jossakin suhteessa samanlaisina kuin jonkin toisen tilanteen piirteitä, ja siksi niitä arvioidaan samalla tavoin. E contrario eli vastakohtaispäätelmässä taas todetaan, että ilmaisu kattaa vain sen nimenomaisen kielellisen merkityksen eikä ole laajennettavissa muihin tilanteisiin. Vastakohtaispäätelmässä on siis kyse säännöksen ilmaisun sanamuodon mukaisesta tulkinnasta. Valinta analogia ja vastakohtaispäätelmän välillä voidaan tehdä esim. sillä perusteella, katsotaanko norminantajan tarkoittaneen säännöksen käyttämistä analogisesti vai sanamuodon mukaisesti.

Kolmannen tulkintaperusteiden ryhmän muodostavat arvoihin ja tavoitteisiin liittyvät tulkintaperusteet. Tällaisina tulkintaperusteina voidaan käyttää joko oikeussäännöksistä johdettuja tai sellaisia arvoja ja tavoitteita, joiden katsotaan muuten vallitsevan yhteiskunnassa. Ensin mainitussa tapauksessa puhutaan usein oikeusperiaatteista, joiden katsotaan ilmaisevan oikeusjärjestykseen tai sen tiettyihin osiin sisältyviä arvoja ja tavoitteita. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on yhteiskunnan yleisistä moraaliperiaatteista, joita sovelletaan oikeudellisessa tulkinnassa. Arvo- ja tavoiteperusteita käytetään usein analogiatulkinnan perusteina.

Edellä kuvatut kolme oikeudellisen tulkintaratkaisun perustelujen tyyppiä ovat vain karkea hahmotelma oikeudelliseen tulkintaan vaikuttavista perusteista. Kussakin konkreettisessa tulkintatapauksessa eri tyyppiset perustelut kietoutuvat monimutkaisella tavalla toisiinsa. Oikeudellisen tulkinnan rungon muodostavat kuitenkin aina hyväksyttyihin oikeuslähteisiin tukeutuvat perustelut. Juuri ne tekevät esitetystä tulkinnasta luonteeltaan oikeudellisesti pätevän tulkinnan.

OIKEUSLÄHTEET

Laajimmassa merkityksessä oikeuslähteiksi voidaan kutsua kaikkia niitä tulkintaperusteita, joista oikeus muotoutuu. Oikeuslähteet tällaisessa laajassa mielessä voidaan kuitenkin jakaa luonteensa perusteella kahteen tyyppiin, auktoritatiivisiin ja substantiaalisiin perusteisiin. Auktoritatiivisten ratkaisuperusteiden merkitys perustuu niiden viralliseen asemaan; ne ovat sellaisessa asemassa olevien normiauktoriteettien antamia normeja. Substantiaaliset perusteet vaikuttavat taas ratkaisuargumentaatiossa sisältönsä mukaisella painolla. Seuraavassa tarkoitetaan kuitenkin oikeuslähteillä ainoastaan auktoritatiivisen perustelun sisältäviä normiformulaatioita, ts. tällaisen normin sisältäviä normiauktoriteetin kielellisiä ilmaisuja. Tällaisilla lähteen viralliseen asemaan perustuvilla oikeusnormeilla voi olla eri asema oikeudellisen ratkaisun muodostamisessa riippuen siitä, millainen normin asettavan lähteen asema on. Tämän mukaisesti oikeuslähteet voidaan jakaa oikeudellisen ratkaisun tekijää vahvasti velvoittaviin, heikosti velvoittaviin ja sallittuihin oikeuslähteisiin.

Vahvasti velvoittavat oikeuslähteet

Oikeuslähteen vahva velvoittavuus merkitsee sitä, että julkisen vallan käytössä lähteen ilmaisemaa normia on noudatettava virkavastuun uhalla. Tällaisia vahvasti velvoittavia oikeuslähteistä ovat suomalaisessa oikeudenkäytössä ensinnäkin kotimaiset kansanedustuslaitoksen antamat säädökset perustuslaki ja ns. tavallinen laki. Näiden säädösten antaman valtuutuksen nojalla voidaan edelleen antaa asetuksia ja näitä alemmanasteisia säädöksiä aina kunnallisen tason säädöksiin asti.

Lisäksi kotimaisiin vahvasti velvoittaviin oikeuslähteisiin kuuluu tavanomainen oikeus eli maantapa, joskin sen merkitys on vähenevä. Tavanomaisella oikeudella tarkoitetaan jollain oikeudenalalla vakiintunutta käytäntöä tai tapaa.

Kansallisten vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden lisäksi Suomessa on Euroopan unioniin liittymisen jälkeen sovellettu vahvasti velvoittavana eurooppaoikeudellista normistoa, ts. Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksia sekä yhteisön toimielinten antamia asetuksia, direktiivejä ja päätöksiä sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimusta. Vahvasti velvoittavia oikeuslähteitä ovat niinikään Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen soveltamisratkaisut. Näiden oikeuslähteiden ilmaisemilla normeilla on etusija kansallisen oikeuden normeihin verrattuna yhteisöoikeuden asiallisella toimivalta-alueella.

Heikosti velvoittavat oikeuslähteet

Oikeuslähteen heikolla velvoittavuudella tarkoitetaan sitä, että lähteen ilmaiseman normin sivuttamisesta ei seuraa virkavirhesanktiota. Tällaisia oikeuslähteitä ovat lainvalmisteluaineisto ja tuomioistuinten antamat ennakkoratkaisut. Lainvalmisteluaineiston asema oikeuslähteenä perustuu siihen, että sen avulla voidaan saada tietoa säädösten taustalla olevasta lainsäätäjän tarkoituksesta. Tuomioistuinten ennakkoratkaisujen seuraamista voidaan taas perustella ajatuksella oikeudellisesta ennakoitavuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Ratkaisujen seuraamisella päästään sovellettavan oikeuden yhdenmukaisuuteen.

Sallitut oikeuslähteet

Sallittuja ovat sellaiset oikeuslähteet, joita voidaan käyttää, kun velvoittavista oikeuslähteistä saatavan tiedon avulla ei voida päätyä tulkintaratkaisuun. Tällaisia lähteitä ovat lainopillinen kirjallisuus, oikeusjärjestelmäämme lähellä olevat oikeusjärjestykset ja historiallinen oikeus.

OIKEUSJÄRJESTYKSEN PERUSTEET

Oikeusjärjestyksen perusteissa on järjestetty valtiollisen vallankäytön ja sen kohteena olevien oikeussubjektien väliset suhteet. Kansanedustuslaitoksen antamien lakien ja niiden antamaan valtuutukseen perustuvien säädösten keskeinen asema suomalaisten oikeuslähteiden joukossa selittyy sillä, että valtiollinen vallankäyttö oikeutetaan demokraattisen oikeusvaltion ajatuksella.

Valtiollinen vallankäyttö ilmenee moderneissa yhteiskunnissa ennen kaikkea oikeudellisina normeina, ratkaisuina ja käskyinä ja mahdollisuutena toteuttaa ne pakon avulla. Valtiollista valtaa käyttävät oikeussäännöksillä asetetut hallinto ja oikeusviranomaiset.

Viranomaisten vallankäytön oikeutusperusteena toimii kansalaisten mielipiteisiin ja vakaumuksiin perustuva viestinnällinen valta, joka syntyy kansalaisyhteiskunnassa käytävän julkisen keskustelun seurauksena. Valtiolliseen vallankäyttöön viestinnällinen valta siirtyy oikeusnormeihin perustuvaan vallankäyttöön demokraattisen lainsäätämismenettelyn avulla. Demokraattinen lainsäädäntömenettely nojautuu kansalaisten yleisiin ja yhtäläisiin oikeuksiin valita lainsäädäntöelimen edustajat.

Kansalaisyhteiskunnan viestinnällisen vallan syntymisedellytyksenä on demokraattisessa oikeusvaltiossa oikeussubjektien yksityinen ja julkinen autonomia. Oikeussubjektien autonomia merkitsee valtiollisen vallan toimialueen rajoittamista ja vallankäytöltä suojatun alueen turvaamista oikeussubjekteille. Oikeussubjektien autonomia perustuu toisaalta valtiovallan oikeudellisen sidonnaisuuden vaatimuksen sisältävään oikeusvaltiokäsitykseen ja toisaalta perusoikeuksien oikeussubjekteille takaamaan loukkaamattomaan oikeuspiiriin.

LAINSÄÄTÄMISPROSESSI

Lainsäädäntövallan ytimenä on yksilöiden aineellisen oikeusaseman, ts. heidän oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa sääntely. Lainsäädäntövaltaa käyttää Suomessa valtiosäännön mukaan eduskunta.

Lainsäädäntöasia tulee yleensä vireille eduskunnassa hallituksen esityksellä, vaikka myös kansanedustajilla on oikeus tehdä lakialoitteita. Hallituksen esitykset valmistellaan valtioneuvoston ministeriöissä, usein valmistelua varten muodostettujen komiteoiden tai työryhmien avulla. Jo valmisteluvaiheessa voidaan hankkia lausuntoja myös valtionhallinnon ulkopuolisilta asiantuntijoilta.

Lain käsittely eduskunnassa jakautuu yleisistuntokäsittelyyn ja käsittelyyn valiokunnissa. Valiokuntakäsittelyn yhteydessä lakiehdotuksesta hankitaan myös erilaisten asiantuntija- ja intressitahojen lausuntoja. Tavallinen laki hyväksytään eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä, mutta perustuslaintasoisia säädösten hyväksyminen edellyttää määräenemmistön tukea.

Laki vaatii eduskunnan hyväksymisen lisäksi voimaan tullakseen tasavallan presidentin vahvistuksen. Jos presidentti kieltäytyy vahvistamasta lakia, se voidaan saada voimaan uuden eduskuntakäsittelyn jälkeen ilman presidentin vahvistusta.

Eduskuntakäsittelyn ja vahvistamisen jälkeen laki on vielä julkaistava Suomen säädöskokoelmassa.

Kaikkien lakia alemmanasteisten säädösten on perustuttava lakien antamaan valtuutukseen ja oltava sisällöltään sopusoinnussa niiden kanssa.

Etusivu | Teoreettiset perusteet | Oikeudenalat
Yksityisoikeus | Julkisoikeus | Rikosoikeus | Prosessioikeus