PROSESSIOIKEUS

Prosessioikeuden pääperiaatteet

Prosessioikeutta ovat ne voimassa olevan oikeuden normit, joilla säännellään lainkäyttöä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa, jossa omankädenoikeuden käyttäminen on kiellettyä, tarvitaan säännelty menetelmä, jolla oikeudellisia konflikteja voidaan ratkaista. Oikeudenkäyntiä voidaankin luonnehtia menettelyksi, jossa puolueeton auktoriteetti ratkaisee, mikä on asiassa lainmukaista. Lisäksi on tarpeen menettely, jossa näin saavutettu ratkaisu voidaan tarvittaessa panna pakolla täytäntöön.

Lainkäyttövalta on yksi valtiollisen vallankäytön aspekteista. Sen perustana on valtiosäännön perusoikeussäännöksissäkin ilmaistu oikeussuojaperiaate, jonka mukaan valtion on annettava oikeussuojaa oikeudenloukkauksen kohteeksi joutuneelle. Oikeussuojan antamisesta huolehtivat tätä varten asetetut viranomaiset, joiden on huolehdittava siitä, että selvitetään, mitä asiassa on todellisuudessa tapahtunut, miten tapahtumia on arvioitava voimassa olevan oikeuden kannalta ja että näin muodostettu ratkaisu saatetaan voimaan, tarvittaessa pakkoa käyttäen.

Oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteella pyritään edistämään yleistä luottamusta lainkäyttöön ja estämään lainvastaisia toimintatapoja. Menettelyn julkisuudesta joudutaan joskus tinkimään osapuolten oikeutettujen intressien, kuten esimerkiksi heidän yksityisyytensä suojan, vuoksi. Lainkäytön julkisuus ilmenee sekä käsittelyn että oikeudenkäyntiin liittyvien asiakirjojen julkisuutena.

Oikeudenkäyntimenettelylle voidaan ns. reilun oikeudenkäynnin periaatteen mukaan asettaa osapuolten tasavertaisen aseman vaatimus. Osapuolilla tulee tämän mukaisesti olla samanlaiset mahdollisuudet vaikuttaa käsittelyn lopputulokseen. Tämä edellyttää ensinnäkin, että kummallakin osapuolella on mahdollisuus esittää tarpeellista todistelua. Toiseksi osapuolten on saatava kontradiktorisen l. vastapuolen kuulemisen periaatteen mukaan puolustautua vastapuolen vaatimuksia ja väitteitä vastaan. Reilun menettelyn on katsottu myös edellyttävän sitä, että osapuolilla on tarvitessaan mahdollisuus käyttää oikeudellista asiantuntija-apua.

Koska lainkäytön tarkoituksena on oikeussuojan antamisen aineellista oikeutta toteuttamalla, menettelysäännöissä on otettu huomioon erityyppisten asioiden erilaiset menettelylle asettamat vaatimukset. Tämän mukaisesti lainkäyttömenettelyt voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin käsiteltävän asian mukaan, oikeudenkäyntiin riita-asioissa, rikosasioissa ja hallintoasioissa. Riita-asioissa korostuu yksityisautonomian periaate, joka lainkäytön menettelysäännöissä näkyy dispositiivisena l. määräämisperiaatteena. Tämä periaatteella tarkoitetaan sitä, että osapuolella on myös oikeudenkäynnissä määräämisvalta omiin oikeuksiinsa. Määräämisperiaatteen kääntöpuolena on ns. käsittelyperiaate, jonka mukaan osapuoli kantaa itse vastuun tarvittavan oikeudenkäyntiaineiston hankkimisesta ja esittämisestä.

Rikosasioiden oikeudenkäynnissä virallisperiaatteella on edelleen merkitystä, joten osapuolilla ei aina ole oikeutta määrätä oikeudenkäynnin kohteesta. Virallisperiaatteen merkitys on tosin heikentynyt, kun menettelyssä on annettu syyttäjälle aikaisempaa merkittävämpi rooli. Syyttäjän toiminnan korostuminen on myös vähentänyt tukintaperiaatteen merkitystä rikosoikeudenkäynnissä, joten vastuuta oikeudenkäyntiaineiston hankkimisesta on myös siirretty pois tuomioistuimelta. Sen sijaan rikosoikeudenkäynnissä syytettynä olevalta ei vaadita samanlaista aktiivisuutta kuin syyttäjältä. Erityinen rikosasioiden oikeudenkäynneille ominainen periaate on myös ns. syyttömyysolettama, jonka mukaan syytettyä on pidettävä syyttömänä., kunnes hänen syyllisyytensä on näytetty toteen. Tämän periaate ilmenee sekä syytetyn kohtelua koskevissa säännöksissä että rikosasian todistustaakkasäännöksessä.

Lainkäyttömenettely on pyritty perinteisesti järjestämään mahdollisimman varmaksi, nopeaksi ja halvaksi. Menettelyn varmuudella pyritään takaamaan menettelyn oikea lopputulos. Siten menettelylle asetettava varmuustavoite edistää myös lainkäytön perustana olevan yleisen oikeusturvaperiaatteen toteutumista. Myös käsittelyn joutuisuudella voidaan edistää osapuolten oikeusturvaa; joissakin tapauksissa oikeuden toteuttaminen saattaa jäädä merkityksettömäksi, jos se viipyy liian kauan. Käsittelyn joutuisuudella parannetaan myös mahdollisuuksia selvittää, mitä asiassa on tapahtunut, sillä asiassa esitettävän näytön luotettavuus saattaa vähentyä ajan kuluessa. Käsittelyn järjestämisellä mahdollisimman halvaksi tarkoitetaan sitä, että on punnittava keskenään käsittelyn vaatimia kustannuksia ja käsiteltävän asian tärkeyttä. Jos käsittelyn kustannukset ovat korkeat ja ne ohjautuvat osapuolten maksettaviksi, käsittelyn kalleus saattaa joskus jopa estää oikeussuojan hakemisen.

Tuomioistuimet

Tuomioistuimia voidaan luonnehtia viranomaisiksi, joiden tehtävänä on auktoritatiivisesti ja puolueettomasti ratkaista oikeudellisia konflikteja soveltamalla voimassa olevaa oikeutta. Kansalliset tuomioistuimet on järjestetty tuomioistuinlaitokseksi, joka muodostuu eri lainkäytön alueilla toimivien tuomioistuinten oikeusasteisiin jaetusta järjestelmästä. Tuomioistuinlaitos voidaan jakaa kahteen pääsektoriin, hallintotuomioistuimiin ja yleisiin tuomioistuimiin. Yleisten tuomioistuinten järjestelmässä toimii lisäksi määrätyntyyppisiä asioita käsitteleviä erityistuomioistuimia. Hallintotuomioistuimia ovat korkein hallinto-oikeus ja sen alaiset hallinto-oikeudet.

Yleiset tuomioistuimet voidaan jakaa kolmeen oikeusasteeseen. Oikeusasteet ovat alimpana alioikeudet, joita ovat nykyisin käräjäoikeudet, hovioikeuksiin ja korkeimmalla tasolla toimivaan korkeimpaan oikeuteen. Sitä vastoin erityistuomioistuimet eivät suoraan ole asetettavissa tähän oikeusastejakoon. Tuomioistuinten oikeusastejaolla on merkitystä kahdessa suhteessa; toisaalta asteellisesti alempi tuomioistuin on hallinnollisesti ylemmän alainen ja toisaalta muutoksenhaku tapahtuu aina alemmasta tuomioistuimesta ylempään.

Tuomioistuimet saavat toimintavaltuutuksensa niiden toimivaltaa koskevista oikeussäännöksistä. Tuomioistuimen toimivaltaa voidaan tarkastella asialliselta, asteelliselta ja alueelliselta kannalta. Asiallista toimivaltaa koskevat säännökset määräävät sen, minkä laatuisia asioita kussakin tuomioistuimessa voidaan käsitellä. Yllä mainittu tuomioistuinlaitoksen jako hallinto- ja yleisiin tuomioistuimiin sekä yleisiin ja erityistuomioistuimiin perustuu juuri asiallisen toimivallan jakoon. Asteellinen toimivalta taas määrää sen, mihin oikeusasteeseen kuuluva tuomioistuin asiaa käsittelee. Ylemmän tuomioistuimen toimivallan perustana on alemman tuomioistuimen käsittely ja siinä annettu ratkaisu, johon haetaan muutosta. Alueellista toimivaltaa koskevat säännökset ohjaavat asian johonkin asiallisesti ja asteellisesti toimivaltaisista tuomioistuimista. Korkeimpia tuomioistuimia ja eräitä erityistuomioistuimia lukuun ottamatta tuomioistuimet toimivat omassa alueellisesti määrätyssä tuomiopiirissään.

Käräjäoikeudet ovat yleisten tuomioistuinten alin aste. Yleensä oikeudellinen konflikti siis saatetaan ensiksi käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Käräjäoikeus toimii virastona tuomiokunnan kansliana ja sen tehtäviin kuuluu huolehtia varsinaista lainkäyttötoimintaa avustavista toimenpiteistä. Käräjäoikeus tuomioistuimena taas käyttää tuomiovaltaa. Se koostuu käsiteltävästä asiasta ja käsittelyn vaiheesta riippuen joko yhdestä tai useammasta virkatuomarista tai virkatuomarista ja maallikkojäsenistä. Sekä virkatuomareilla että maallikkojäsenillä on päätöksenteossa yksilöllinen äänivalta.

Hovioikeudet toimivat toisena oikeusasteena tuomiopiirinsä käräjäoikeuksien käsittelemissä asioissa. Eräissä rikosasioissa hovioikeudet muodostavat kuitenkin ensimmäinen käsittelyasteen. Hovioikeudet toimivat osastoina, jotka yleensä käsittelevät asioita kolmijäsenisessä virkatuomareista koostuvassa kokoonpanossa.

Viimeisenä oikeusasteena on hovioikeuksien yläpuolella korkein oikeus. Se toimii yleensä viisijäsenisinä virkatuomareiden muodostamina jaostoina. Korkeimman oikeuden tuomiopiirinä on koko maa, ts. se käsittelee koko maasta sinne saapuneet valitukset. Korkeimman oikeuden keskeisin tehtävä onkin huolehtia lainkäytön yhdenmukaisuudesta maan oikeudenkäyttöpiirissä.

Prosessiroolit

Oikeudellisen konfliktin käsittelemistä oikeudenkäynnissä voidaan verrata näytelmään, jota sääntelevät prosessinormit. Asian käsittelyyn osallistuvilla on kullakin oma prosessinormien sääntelemä roolinsa. Oikeudenkäynnin roolityypit voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Ensinnäkin oikeudenkäynnissä tarvitaan puolueeton, oikeusnormit tunteva auktoriteetti, tuomari. Toiseksi oikeudenkäynnissä esiintyvät oikeussuojaa vaativat asianosaiset. Kolmanneksi oikeudenkäyntiin voi osallistua henkilöitä, jotka myötävaikuttavat aineellisen totuuden, ts. sen selvittämiseen, mitä asiassa on tapahtunut.

Tuomari

Tuomarit voidaan oikeudelliselta statukseltaan jaotella kolmeen pääryhmään. Juristivirkamiestuomarit nimitetään tuomarinvirkaan vakinaisiksi, ts. he ovat erottamattomia eläkeikään saakka. Juristivirkamiestuomarilla on erityinen asiantuntemus voimassa olevasta oikeudesta, ja hänen tehtäviinsä käsittelyssä kuuluukin lain sisällön tunteminen. Luottamusmiestuomari on yleensä määräajaksi tuomarinvirkaan nimitetty maallikko, jolta ei siis edellytetä erityistä oikeudellista asiantuntemusta. Maallikkotuomareiden on tarkoitus edustaa ns. kansan oikeustajua lainkäytössä. Kasanvaltaisuuden ihanteella on meillä suuri merkitys lainkäytössä, sillä maallikkotuomarit osallistuvat myös asian oikeudelliseen arviointiin, eivätkä vain näyttökysymyksen ratkaisuun. Asiantuntijatuomari on jonkun ei-juridisen ammattialan asiantuntija. Asiantuntijatuomareita on lähinnä erityistuomioistuimissa.

Tuomarien tehtävänä oikeudenkäynnissä on ennen kaikkea antaa puolueeton auktoritatiivinen ratkaisu asiassa. Tuomareiden puolueettomuus yksittäisessä asiassa pyritään turvaamaan tuomarin esteellisyyttä koskevilla säännöksillä. Näiden mukaan tuomari ei saa olla asianosaiseen eikä asiaan sellaisessa suhteessa, että se voisi vaarantaa hänen puolueettomuutensa. Asian ratkaisemisen lisäksi erityisesti tuomioistuimen puheenjohtajana toimivan tuomarin tehtäviin kuuluu huolehtia oikeudenkäynnin käytännöllisestä järjestämisestä. Hän suunnittelee ja johtaa erilaisia menettelyyn kuuluvia toimintoja.

Asianosaiset

Oikeudenkäynnin lähtökohtana on selkeä vastakkaisasetelma, jossa toinen asianosainen vaatii toisen velvoittamista johonkin. Kun oikeussuojaa vaaditaan yksityisoikeudellisessa asiassa, vaatimuksen esittäjää kutsutaan kantajaksi. Se taas, johon vaatimus tällaisessa asiassa kohdistetaan, on oikeudenkäynnin vastaaja. Asiassa, jossa esitetään rangaistusvaatimus, kantajapuolella toimii virkamiesasianosainen, virallinen syyttäjä ja hänen ohellaan rikoksen uhri, asianomistaja. Vastaajana rikosasiassa on rikoksesta syytetty.

Asianosaisena oikeudenkäynnissä voivat olla vain henkilöt, joilla on yleinen kelpoisuus olla asianosaisena. Tällainen oikeudenkäyntikelpoisuus on kaikilla luonnollisilla henkilöillä, ts. ihmisillä ja oikeushenkilöillä. Asianosaisen puhevallan käytön edellytyksenä on lisäksi se, että asianosaisella on tietynlainen kytkentä käsiteltävänä olevaan asiaan. Tällöin puhutaan henkilön asiavaltuudesta.

Vaikka kaikilla henkilöillä on yleinen kelpoisuus olla asianosaisena oikeudenkäynnissä, he eivät aina voi käyttää asianosaisen puhevaltaa, ts. he eivät ole prosessitoimikelpoisia. Näissä tilanteissa heidän puolestaan toimii edustaja. Edustajaa voidaan käyttää silloinkin, kun asianosainen ei itse tahdo esiintyä oikeudenkäynnissä. Tällöin käytetään usein laintuntevaa asiamiestä. Tällainen juridista asiantuntemusta omaava henkilö voi olla myös asianosaisen avustajana oikeudenkäynnin eri vaiheissa. Asianosaisen edustajan ja avustajana voi yleensä toimia kuka tahansa tämän valitsema henkilö, mutta erityisesti säänneltyjä tällaisten henkilöiden ryhmiä ovat virkamiehinä toimivat kunnalliset oikeusavustajat ja Suomen asianajajaliittoon kuuluvat asianajajat. Rikosasiassa syytetyllä on määrätynlaisissa rikoksissa oikeus saada tähän tehtävään määrätty avustaja, puolustaja. Rikoksesta syytetylle voidaan tietyissä erityistapauksissa jopa määrätä puolustaja vastoin hänen tahtoaan.

Todistajat ja asiantuntijat

Todistajien ja asiantuntijoiden roolit oikeudenkäynnissä liittyvät tosiasiakysymyksen, ts. sen, mitä asiassa on todella tapahtunut, selvittämiseen. Todistajat ovat henkilöitä, joilla on jotakin tietoa todellisista tapahtumista. Todistajat antavat ratkaisun tekoon tarvittavia tietoja todistajankuulustelussa. Meillä on voimassa yleinen todistamisvelvollisuus, jonka mukaan kuka tahansa asiasta jotakin tietävä on velvollinen saapumaan kuulusteltavaksi käsittelyyn. Todistamisvelvollisuudesta on kuitenkin säädetty joitakin poikkeuksia, jotka perustuvat joko todistajan suhteeseen jutun osapuoliin tai eri säännöksissä säänneltyihin vaitiolovelvollisuuksiin tai -oikeuksiin.

Asiantuntijat ovat henkilöitä, joilla on tietoa tosiasiakysymyksen selvittämiseen tarvittavista kokemussäännöistä. Tällaista tietoa on esim. tieteellinen tai tekninen erityistieto. Asiantuntija voi olla joko oikeudenkäynnin osapuolen kutsuma asiantuntijatodistaja tai oikeuden määräämä asiantuntija.

Oikeudenkäynti

Menettely alioikeudessa määräytyy sen mukaan, onko käsiteltävänä riita- vai rikosasia. Kumpaakin asiatyyppiä varten on säädetty käsittelyn perusmuoto. Myös näitä perusmuotoja voidaan nykyisessä oikeudenkäynnissä muunnella jutun piirteiden mukaan. Kummassakin menettelytyypissä noudatetaan suullisuuden, välittömyyden ja keskityksen perusperiaatteita. Suullisella käsittelyllä tarkoitetaan sitä, että oikeudenkäyntimateriaali esitetään oikeudelle suullisesti. Välittömyydellä tarkoitetaan taas sitä, että materiaali esitetään asian ratkaisevalle tuomioistuimelle. Keskitysperiaate edellyttää, että asian ratkaisuun vaikuttava materiaali esitetään yhtäjaksoisessa käsittelyssä.

Oikeudenkäynti riita-asiassa

Riita-asian oikeudenkäyntimenettely koostuu kahdesta vaiheesta; valmistelusta ja pääkäsittelystä. Menettely alkaa asian vireille tulolla. Asia tulee vireille tuomioistuimessa, kun kantaja toimittaa oikeuden kansliaan kirjallisen haastehakemuksen. Kantajan on esitettävä haastehakemuksessa yksilöity vaatimuksensa, sen perusteet ja ilmoitettava ne todisteet, joita hän haluaa kanteensa tueksi esittää. Kantajan haastehakemus valmistelussa esitettyine tarkennuksineen muodostaa ne asialliset rajat, joita käsittelyssä noudatetaan. Tämä näkyy myöhemmin käsittelyn aikana kanteenmuutoskieltona. Tuomioistuin huolehtii haastehakemukseen perustuvan haasteen tiedoksiannosta vastaajalle.

Kirjallinen valmistelu jatkuu vastaajan antaessa vastauksensa haasteeseen. Vastauksessa vastaajan on otettava kantaa haasteessa esitettyyn vaatimukseen, perusteltava mahdollinen kiistäminen ja ilmoitettava todisteet, joita hän haluaa esittää.

Valmistelun kirjallisessa vaiheessa joudutaan myös ottamaan kantaa prosessinedellytyksiin, ts. siihen, voidaanko asiaa menettelysäännösten perusteella käsitellä. Puute prosessinedellytyksissä voidaan todeta viran puolesta jo haastehakemusta käsiteltäessä tai vastaaja voi torjua oikeudenkäynnin vetoamalla puutteeseen vastauksessaan l. esittämällä prosessiväitteen.

Perusmuodossaan menettely jatkuu kirjallisen valmistelun jälkeen suullisena valmisteluna, vaikkakin joissain tapauksissa tuomio voidaan antaa jo kirjallisen käsittelyn jälkeen. Suullinen valmistelu on tuomarin johdolla tapahtuvaa vapaamuotoista asianosaisten keskustelua. Sen tarkoituksena on varmistaa se, että oikeudenkäyntimateriaali tulee kartoitettua ennen pääkäsittelyyn siirtymistä. Toinen valmistelun tarkoitus on osapuolten sovinnon edistäminen. Tällöin jatkokäsittelyä ei ollenkaan tarvita. Tietyissä erikseen määritellyissä tapauksissa myös suullinen valmistelu voi päättyä tuomion antamiseen.

Pääkäsittely on järjestetty suullisuus, välittömyys ja keskitysperiaatteiden mukaan. Pääkäsittelyssä asianosaiset esittävät suullisessa istunnossa kaiken sen oikeudenkäyntimateriaalin, jonka perusteella ratkaisu asiassa tehdään. Oikeudenkäyntimateriaalin vastaanottavan tuomioistuimen tulisi olla koko pääkäsittelyn ajan sama ja asia tulisi käsitellä yhtäjaksoisesti, siis ilman lykkäyksiä. Pääkäsittely jakaantuu kolmeen vaiheeseen, alkukeskusteluun, todisteluun ja loppukeskusteluun.

Alkukeskustelussa kantaja esittää vaatimuksensa ja sen perusteet. Vastaaja puolestaan pyrkii torjumaan kantajan vaatimuksen joko kiistämällä kantajan esittämiä kanneperusteita tai hänen esittämänsä tulkinnan tosiasiallisista tapahtumista. Uusien perusteiden tai tosiasioiden esittäminen on kuitenkin rajoitettua. Tässä yhteydessä oikeuden puheenjohtajana toimivan tuomarin on joskus tarpeen harjoittaa ns. materiaalista prosessinjohtoa esittämällä asiaa selventäviä kysymyksiä.

Todistelun avulla pyritään selvittämään todistuskeinoja käyttämällä, mitä asiassa on tapahtunut. Todisteiden hankkiminen kuuluu ensi sijassa asianosaisille, mutta joissakin tapauksissa tuomioistuimen puheenjohtajan voi olla tarpeen tässäkin harjoittaa materiaalista prosessinjohtoa. Asianosaisten kesken jakautuva todisteiden hankkimisvelvollisuus ilmenee todistustaakkana. Tällä tarkoitetaan sitä, että kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, joihin hän vetoaa vaatimuksensa tueksi ja vastaajan vastaavasti ne seikat, joita hän käyttää vaatimuksen torjumisen perusteina. Erikseen säänneltyjä todistuskeinoja ovat todistajan, asiantuntijan ja asianosaisen kuulustelu, kirjallisen todisteen esittäminen ja katselmus. Vapaan todistelun periaatteen mukaan myös muuta näyttöä voidaan käyttää.

Loppukeskustelussa asianosaiset lausuvat käsityksensä esitetystä oikeudenkäyntimateriaalista ja jättävät asian ratkaistavaksi.

Tuomioistuimen ratkaisu itse pääasiaan, so. asianosaisen esittämään oikeussuojavaatimukseen, on nimeltään tuomio. Se perustuu pääkäsittelyssä esitettyyn oikeudenkäyntimateriaaliin eikä siinä saa tuomita enempää tai muuta kuin asianosainen on vaatinut. Tuomioistuin antaa ratkaisunsa ilman yleisöä tai asianosaisia tapahtuvan neuvottelun perusteella. Jos tuomioistuimen jäsenet eivät pääse neuvottelussa yksimielisyyteen, suoritetaan äänestys, jossa kullakin jäsenellä on itsenäinen äänivalta. Tuomion sisällöksi tulee enemmistön mielipide. Kun ratkaisuun on päästy, tuomio julistetaan suullisesti ja siitä laaditaan tuomioasiakirja. Tuomion on sisällettävä asian ratkaisu l. tuomiolauselma ja sen perustelut.

Oikeudenkäynti rikosasiassa

Oikeudenkäynnillä rikosasiassa tarkoitetaan laajassa mielessä paitsi varsinaista käsittelyä tuomioistuimessa, myös tuomioistuinkäsittelyä edeltävää tutkintavaihetta. Tutkintavaihe on selkeästi viranomaistoimintoinen; rikoksen esitutkinnan suorittavat poliisiviranomaiset ja syyteharkinnan syyttäjäviranomainen.

Esitutkinnan tarkoituksena on selvittää syytteen nostamista ja oikeudenkäyntiä varten onko rikosta tapahtunut, rikokseen liittyvät olosuhteet, ketkä ovat epäiltyjä ja asianomistajia ja millaista todistusaineistoa on olemassa oikeudenkäyntiä varten. Eräissä erikseen määritellyissä tapauksissa esitutkintaa ei kuitenkaan tarvitse järjestää.

Esitutkinta voi alkaa kahdella tavalla, joko poliisiviranomainen epäilee omien havaintojensa perusteella rikoksen tapahtuneen tai joku tekee rikoksesta poliisille ilmoituksen. Tutkinta voidaan järjestää joko laajana tai suppeana. Laajaa esitutkintaa johtaa tutkinnanjohtaja. Esitutkinnassa käytetään paitsi rikosteknisiä tutkintakeinoja, erityisiä oikeudellisesti säänneltyjä keinoja. Näistä tärkein on rikokseen liittyvien henkilöiden kuulustelu. Kuulusteltaville on ilmoitettava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kuullaanko heitä todistajana, asianomistajana vai rikoksesta epäiltynä. Tutkinnan kohteeksi joutuvalla on oikeus käyttää avustajaa.

Tutkinnan yhteydessä voidaan käyttää myös ns. rikosprosessuaalisia pakkokeinoja, joista osa on tutkintaviranomaisten määrättävissä, osa taas vaatii tuomioistuinkäsittelyn. Pakkokeinojen käytössä on noudatettava erityisiä periaatteita, jotta pakkokeinojen kohteeksi joutuneiden suojattuja oikeuksia ei loukattaisi enempää kuin on tarpeen. Pakkokeinojen käytön edellytyksenä on aina, että voidaan tietyllä todennäköisyydellä olettaa, että on tapahtunut rikos. Pakkokeinojen tulee olla tarpeen rikosoikeudenkäynnin häiriöttömän kulun turvaamiseen, todisteiden hankkimiseen ja turvaamiseen tai rikosprosessuaalisten vaatimusten täytäntöönpanon turvaamiseen. Kunkin laissa mainitun pakkokeinon käytölle on lisäksi säädetty erityiset edellytykset, joihin sisältyy pakkokeinon tarkoitus (tarkoitussidonnaisuuden periaate). Pakkokeinoja saadaan käyttää vain siinä laajuudessa, kuin ne ovat tarpeen edellä mainittujen tarkoitusten toteuttamiseen (suhteellisuusperiaate). Voimakkain pakkokeinoista on tutkintavankeus, joka voidaan kohdistaa vain rikoksesta epäiltyyn.

Syyteharkinnassa virallinen syyttäjä tekee ratkaisun syytteen nostamisesta l. rikosasian viemisestä tuomioistuinkäsittelyyn. Virallisella syyttäjällä on laillisuusperiaatetta ilmentävä syytepakko; syyttäjän on virkavastuun uhalla nostettava syyte, jos rikoksesta ja tietyn henkilön syyllisyydestä on riittävä näyttö. Syyttäjän on toiminnassaan myös noudatettava tasapuolisuusvaatimusta, ts. hänen on asiaa harkitessaan otettava huomioon sekä rikosepäilyä tukevia että sitä vastaan puhuvia seikkoja. Syytepakosta on myös erikseen säädettyjä poikkeuksia, joiden nojalla syyte voidaan jättää nostamatta seuraamusluontoisena toimenpiteistä luopumisena.

Rikosasian käsittely tuomioistuimessa on järjestetty akkusatorisen periaatteen mukaan. Syyttäjän tehtävänä on esittää rangaistusvaade ja huolehtia sen tueksi tarvittavan oikeudenkäyntimateriaalin hankinnasta ja esittämisestä. Rikosasia tulee vireille pääsääntöisesti syyttäjän jättäessä haastehakemuksen oikeuden kansliaan. Haastehakemuksessa esitetään rangaistusvaatimus ja mahdolliset asianomistajan rikoksesta johtuvat vaatimukset. Haastehakemuksen tulee sisältää sen teon kuvaus, josta rangaistusta vaaditaan. Syyttäjän on myös ilmoitettava soveltuvat rikosnimikkeet ja lainkohdat, joihin hän haluaa vedota. Lisäksi on ilmoitettava todisteet.

Kun haastehakemus on annettu syytetylle tiedoksi, määrätään jutun käsittelyajankohta. Yksinkertaisissa ja selvissä asioissa järjestetään heti suullinen pääkäsittely. Jos asia vaatii lisäselvitystä, asianosaiset velvoitetaan joko antamaan kirjallista lisäselvitystä tai osallistumaan suullisen valmistelun istuntoon. Syytetyn on ilmoitettava joko kirjallisesti tai suullisessa käsittelyssä kantansa syytteeseen ja muihin esitettyihin vaatimuksiin ja ilmoitettava todisteet, joita hän haluaa esittää. Rikosoikeudenkäynnin valmisteluvaiheessa tuomioistuimen on tarkistettava, että edellytykset asian käsittelylle ovat olemassa (prosessinedellytykset).

Pääkäsittelyssä asia käsitellään keskitetysti, suullisesti ja välittömästi. Jos asianosaisten tai muiden henkilöiden läsnäolo käsittelyssä on tarpeen, käsittelyä voidaan joutua lykkäämään heidän poissaolonsa vuoksi. Pääkäsittely koostuu alkukeskustelusta, todistelusta ja loppukeskustelusta. Alkukeskustelussa esitetään syyte ja muut siihen liittyvät vaatimukset ja niiden perusteet. Syytetty esittää vastaavasti tässä yhteydessä vastauksensa ja sen perusteet. Todisteluvaiheessa esitetään asiaan liittyvä näyttö. Rikosasiassa todistamistaakka l. velvollisuus esittää langettavaan tuomioon riittävä näyttö on syyttäjäpuolella. Loppukeskustelussa asianosaiset esittävät käsityksensä asiasta esitetyn oikeudenkäyntimateriaalin perusteella.

Tuomioistuin muodostaa ratkaisunsa salaisessa päätösneuvottelussa. Tuomion perusteina saadaan käyttää vain sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Syytettyä ei voida tuomita enemmästä tai muusta kuin syytteessä esitetyn teonkuvauksen mukaisesta teosta (syytesidonnaisuus). Päätöksen teon jälkeen tuomio julistetaan suullisesti ja kirjataan tuomioasiakirjaan. Tuomiosta on käytävä ilmi, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu ja oikeuden kanta esitettyyn näyttöön.

Muutoksenhaku

Muutoksenhaulla tarkoitetaan asianosaiselle annettua mahdollisuutta saada jo tuomioistuimessa kertaalleen ratkaistu asia uuteen käsittelyyn "ylemmässä" tuomioistuimessa. Muutoksenhakuoikeuden edellytyksenä on määräajassa annettu tyytymättömyyden ilmoitus ensimmäisen asteen tuomioon. Koska muutoksenhakumahdollisuus merkitsee tinkimistä siitä, että käsittelyn tuloksena on lopullinen tuomio, muutosta on haettava lyhyen määräajan kuluessa. Jos muutosta ei haeta määräajan kuluessa, tuomio saa lainvoiman, ts. siihen ei enää voida puuttua muuten kuin poikkeuksellisesti ns. ylimääräisin muutoksenhakukeinoin, joita ovat tuomionpurku, tuomiovirhekantelu ja menetetyn määräajan palauttaminen.

Muutosta alioikeuden tuomioon haetaan hovioikeuteen valittamalla. Muutoksenhaku merkitsee asian käsittelemistä uudelleen muutoksenhakutuomioistuimessa niiltä osin kuin muutosta on haettu. Menettely aloitetaan valituskirjelmällä, jossa on mainittava miten ratkaisua vaaditaan muutettavaksi, perusteet muutoksenhaulle ja todisteet, joita muutoksenhakija haluaa esittää. Kokonaan uusia vaatimuksia ei ole sallittua esittää muutoksenhaun yhteydessä, sillä muutoksenhaussa voidaan käsitellä vain sellaisia asioita, jotka on jo ratkaistu alemmassa tuomioistuimessa.

Valituskirjelmä annetaan vastapuolelle tiedoksi ja tätä kehotetaan antamaan kirjallinen vastineensa. määräajassa. Vaikka vastapuoli ei toimittaisikaan vastinettaan, asian käsittelyssä otetaan huomioon ne seikat, joita hän oli tuonut esille alioikeuden käsittelyssä. Jos vain toinen osapuoli hakee muutosta, noudatetaan ns. reformatio in peius -kieltoa, jonka mukaan ratkaisua ei voida muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi. Poikkeuksen muodostaa muutoksenhaku rikosasiassa, jossa vain syyttäjä hakee muutosta. Oikeudenkäynnin lopputulos voi siis näissäkin tapauksissa muuttua syytetylle edulliseen suuntaan.

Asia ratkaistaan hovioikeudessa yleensä kirjallisessa menettelyssä. Suullinen pääkäsittely on kuitenkin järjestettävä, jos asianosainen sitä vaatii tai jos tuomioistuin pitää sitä tarpeellisena. Ratkaisun perustana on tällöin käsittelyssä esitetty oikeudenkäyntimateriaali.

Muutoksenhaku hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen on mahdollinen vain, jos korkein oikeus myöntää valitusluvan. Keskeisin valitusluvan myöntämisperuste on se, että tapauksessa on tärkeää saada ratkaisu lain soveltamisen tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden kannalta. Näin varmistetaan se, että korkein oikeus toimii ennen kaikkea prejudikaattituomioistuimena. Vaikka korkeimman oikeuden ratkaisut eivät sidokaan alempia tuomioistuimia, niillä on suuri tosiasiallinen painoarvo.

Korkeimmassa oikeudessa käsittely on kirjallista, joskin myös suullinen käsittely voidaan järjestää. Koska korkein oikeus on ylin oikeusaste, sen tekemä ratkaisu asiassa on lopullinen. Vaikka ylimmän tuomioistuimen ratkaisuista voidaankin tehdä valituksia kansainvälisiin ihmisoikeuselimiin, niiden antamat ratkaisut eivät muuta tuomiota.

Täytäntöönpano

Riita- ja rikosasioiden täytäntöönpano

Tuomioiden erityistäytäntöönpanon peruslajit ovat siviiliprosessuaalinen täytäntöönpano, jossa pannaan pakolla täytäntöön riita-asiassa annettu tuomio ja rikosprosessuaalinen täytäntöönpano, jossa pannaan täytäntöön rikosasiassa määrätty rangaistus tai muu seuraamus. Erityistäytäntöönpano kohdistuu yhteen oikeussubjektiin ja sen hakijana on yleensä yksi taho. Riita-asioiden täytäntöönpanoa kutsutaan ulosotoksi. Rikosasioissa seuraamus voidaan joutua panemaan täytäntöön joko vapausrangaistuksena rangaistuslaitoksessa tai sakkona tai muuna rahamääräisenä seuraamuksena ulosoton kaltaisessa menettelyssä.

Ulosotto

Ulosotto ja siinä joskus tarvittava pakon käyttäminen on uskottu valtion viranomaisille. Ulosoton toimeenpanee toimivaltainen ulosottomies. Sen perustana on tuomion määrittelemä ulosottoperuste. Ulosotto on ulosottoperusteen mukaisesti useimmiten rahamaksujen pakkotäytäntöönpanoa ulosmittaus, osamaksuesineen poisotto tai kiinteistön tai huoneiston hallintaoikeuden palauttava häätö.

Ulosmittaus

Ulosmittauksessa pannaan pakolla täytäntöön vahvistettu rahamääräinen saaminen. Täytäntöönpanossa ulosmitataan joko velallisen tuloja tai varallisuutta. Velallisen tuloja ulosmitattaessa käytettävissä ovat vain ns. suojaosuuden ylittävät tulot. Sosiaalilainsäädännön mukaiset avustukset eivät ole ollenkaan ulosmitattavissa. Ulosmitattava varallisuus voi puolestaan olla joko kiinteää tai irtainta omaisuutta. Irtainta omaisuutta on ulosmitattava ennen kiinteää. Irtaimesta omaisuudesta ei voida ulosmitata sellaista omaisuutta, joka on velalliselle välttämätöntä. Lisäksi velallisella on oikeus osoittaa, mitä irtainta omaisuutta hän haluaa ensiksi ulosmitattavan.

Ulosmittaus alkaa velkojan tekemällä ulosmittaushakemuksella. Tämän jälkeen ulosottomies antaa velalliselle maksukehotuksella mahdollisuuden vapaaehtoiseen suoritukseen. Jos velallinen ei maksa vapaaehtoisesti, tehdään tarvittaessa ulosottoselvitys hänen varallisuusasemastaan. Selvityksen perusteella tehdään varsinainen ulosmittaustoimitus, jossa ulosottomies julistaa määrätyn omaisuuden ulosmitatuksi. Ulosmitattu omaisuus realisoidaan pääsääntöisesti myymällä sitä julkisessa pakkohuutokaupassa. Velkoja saa suorituksen saatavastaan näin kertyneistä varoista.

Yleistäytäntöönpano

Yleistäytäntöönpanossa selvitetään velallisen koko varallisuusasema kaikkine varoineen ja saatavineen ja siinä ovat mukana niin halutessaan hänen kaikki velkojansa vaatimuksineen. Yleistäytäntöönpanoa ovat nykyisin perinteinen konkurssimenettely ja modernit maksukyvyttömyysmenettelyt yrityssaneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely.

Etusivu | Teoreettiset perusteet | Oikeudenalat
Yksityisoikeus | Julkisoikeus | Rikosoikeus | Prosessioikeus