Aleksanterinkadun yleisilme
Rakennusjärjestys suurkaupunkimaiseman tuottajana
Eurooppalainen kaupunkijärjestys vakiintui Helsingissä verrattain myöhään.
Vasta Helsingin vuoden 1895 rakennusjärjestyksessä luovuttiin lopullisesti rajoittamattoman
rakennusoikeuden periaatteesta. Rakennusten maksimikorkeudeksi määrättiin tonttia
rajoittavan kadun leveys, tai enimmillään 23 metriä, mistä pidettiin pitkään kiinni
(kansainvälisessä vertailussa Helsingin rakennusjärjestys oli väljä,
eli se mahdollisti eurooppalaisittain erittäin tiiviin rakentamisen toteuttamisen).
Paineita korkeamman rakentamisen suuntaan kuitenkin syntyi, myös arkkitehtonisten
ihanteiden taholta. Vuonna 1929 rakennusjärjestystä muutettiinkin niin, että Rautatieaseman
ja Senaatintorin välisille tonteille määriteltiin maanpinnan korkeusasemasta riippumaton
absoluuttinen rakennuskorkeus. Näin pyrittiin katulinjoille luomaan maastovaihtelusta
riippumaton linjakkuus. Samalla nousi myös tonttien rakennuskorkeus ja -oikeus.
Uusi peruslinja Aleksanterinkadulla rajautui monumentiksi rakennetun Yliopiston,
Stockmannin ja Liittopankin rakennusten räystäslinjojen määrittämälle absoluuttiselle
+31,0 metrin tasolle. Tämä oli aikaisempaa rakennuskorkeutta huomattavasti suurempi,
parhaimmillaan jopa kolmen kerroksen verran. Ensimmäinen askel kehityksessä otettiin,
kun Liittopankin rakentaminen sallittiin alkuperäistä määräystä korkeammalle.
Tavoitellusta linjakkuudesta on paras esimerkki nykyinen
Keskuskatu (Kuva 49). Alvar Aalto muokkasi liikekatuilmeen kansainvälisen
tyylin mukaisilla Rautatalon (kilpailuvoitto 1951-54, Keskuskatu 3) ja Kirjapalatsin
(kilpailuvoitto 1961-1969, Keskuskatu 1) rakennuksilla. Erityisesti on arvostettu
sitä, että Rautatalon puhtaaksimuurattu palomuuri sovittuu herkästi viereiseen
Saarisen suunnittelemaan Kinopalatsin liiketaloon. Kirjapalatsin paikalla olleen
Kinopalatsin elokuvateatterin purkaminen vuonna 1965 sen sijaan koettiin kulttuuriskandaaliksi.
Katujulkisivujen yhtenäisyyden Keskuskadulla rikkoo - tai vaihtoehtoisesti tulkiten
siihen tuo vaihtelua - 1850-luvulta säilynyt matala kolmikerroksinen Litoniuksen
talo (Keskuskatu 3b/Aleksanterinkatu 50).
Aleksanterinkadulla lisärakennusala tärveli monia vanhempien säännösten mukaan
rakennettuja taloja. Gustaf Nyströmin suunnitteleman uusrenessanssityylisen
liike- ja asuinrakennuksen (1891,
Aleksanterinkatu 15) (Kuva 50) lisäkerrokset rakennettiin eleettömän
sodanjälkeisen modernismin tyyliin. Uusrenessanssityylisessä
Hermeksen talossa (Kuva 51) (Grahn, Hedman ja Wasastjerna, 1897,
Aleksanterinkatu 19) lisäkerrokset on puolestaan toteutettu historiallisessa
tyyliasussa. Myös Pohjoismaiden Yhdyspankin Senaatintorille kurottuvat massiiviset
mittasuhteet määriteltiin tämän säädöksen myötä. Arkkitehtoniselta sisällöltään
painokkaimmat Yhdyspankin, Lundqvistin ja Pohjolan talot ovat säilyneet räystäslinjaltaan
matalimpina rakennuksina.
|
