VI POLITIIKAN ANTROPOLOGIAA

ALUKSI

Verkkokurssin kuudennessa luvussa pureudutaan politiikan antropologian keskeisiin kysymyksenasetteluihin ja käsitteisiin. Toisin kuin kahdessa edellisessä luvussa, tässä seurataan pitkälti Eriksenin kirjan rakennetta. Teksti etenee siis samassa järjestyksessä kuin Eriksenin kirjan 11. luvussa. Näitä kysymyksenasetteluja on kuitenkin pohjustettu jo verkkokurssin kolmannessa luvussa ja vastaavasti Eriksenin kirjan luvuissa 4 - 6. Tämän lisäksi tässä osiossa luetaan kirjan 10. luku, joka käsittelee yhteiskunnallisia hierarkioita. Näitä on käsitelty jo luvussa 9.

Olisi ollut perusteltua liittää myös kirjan kolme viimeistä lukua samaan kokonaisuuteen, koska niissäkin tarkastellaan politiikan antropologian kysymyksiä etnisyyden, nationalismin, vähemmistöjen sekä globaalin ja paikallisen välisen kysymyksenasettelun kannalta. Verkkokurssin tässä luvussa viitataan näihin lukuihin alustavasti.

Tämän osion pakollisena oheislukemistona on kaksi tätä kurssia varten kirjoitettua vinjettiä, jotka molemmat koskevat Afrikkaa. Timo Kallisen vinjetti 'Miksi vallan pitää periytyä' jatkaa perinnettä, jossa tarkastellaan sukulaisuudesta kumpuavia poliittisia prosesseja. Tämä tapaustutkimus ei kuitenkaan käsittele heimoyhteiskuntia käsitteen perinteisessä merkityksessä. Asantien, ja yleisemmin akan-kansojen, sukulaisuuteen ja poliittiseen organisaatioon liittyvää materiaalia on myös Kinship and Social Organization -sivustossa, johon viitattiin jo edellisessä luvussa. Harri Englundin Mosambikin sisällissotaa käsittelevä vinjetti 'Sisällissodan sosiaaliset suhteet' sen sijaan tarkastelee Afrikan nykytodellisuuden kannalta olennaista seikkaa, poliittisia konflikteja.

Oheislukemisto

Eriksen 2004
          Kirjan luvut 10 ja 11
Säävälä, Minna 2003
         Nälän etnografiaa. Ruoka ja ravitseminen Etelä-Intiassa. Suomen Antropologi 1/1998 (pdf)
Säävälä, Minna (etnografinen vinjetti)
         Rituaali hyvän onnen takaamiseksi: hindukäsitys onnesta ja suotuisuudesta (pdf)

Vinjetit
Englund, Harri 2003
          Sisällissodan sosiaaliset suhteet (pdf)
Kallinen, Timo 2003
          Miksi vallan pitää periytyä (pdf)

MITÄ ON POLITIIKKA?

Jo yllä oleva selostus tämän luvun temaattisista kytköksistä tuonee esille sen, että politiikan antropologian alueen rajaaminen on vaikeaa tai jopa hyödytöntä. Tutkimusalue kattaa suuren osan antropologisesta tutkimuksesta. Esimerkiksi sukulaisuuden tutkimuksessa kysymys sosiaalisesta organisaatiosta on hyvinkin keskeinen, ja tämä puolestaan on nimenomaan politiikan tutkimusta. Samoin esimerkiksi sukupuolijärjestelmän tai rituaalien tutkimus koskee myös kysymyksiä vallasta, vallan legitimaatiosta (laillistamisesta, oikeuttamisesta) ja vastarinnasta. On tietysti kiinni myös tutkijan näkökulmasta, nostetaanko tutkittavan ilmiön poliittiset ulottuvuudet etualalle vai ei.

Politiikka ei muodosta muusta sosiaalisesta elämästä erillistä instituutiota vaan läpäisee ihmisten sosiaalisen olemisen kokonaisuudessaan. Tämä pätee kaikissa yhteiskunnissa mutta on erityisen selvää antropologian perinteisissä tutkimuskohteissa, joissa politiikan alue ei ole helposti erotettavissa. Niissä ei ole (kirjoitettuja) lakeja, ei muodollisia oikeusistuimia, tuomareita, vankiloita, poliiseja tai armeijaa. Joskus niissä ei ole edes pysyviä asuinsijoja vaikka väkiluku - joka on laskettavissa tietysti vain keinotekoisesti koska yhteiskunnaksi eri kriteerein määrittyvä kokonaisuus ei kata selvää, rajattua maa-aluetta kuten kansallisvaltioissa - on usein kymmeniätuhansia, jopa satojatuhansia. Esimerkiksi nuereja oli Evans-Pritchardin mukaan hänen kenttätyönsä aikoihin noin 300 000. Kun brittiläinen kolonialismi perustui ns. epäsuoran hallinnon periaatteeseen, siirtomaaviranomaisten pyrkivät etsimään paikallisia johtajia, joiden kautta hallita ja joilla olisi ennestään selvä auktoriteettiasema. Tämä oli usein vaikeaa.

Sekä kenttätyö että perinteiset tutkimuskohteet ovat varsin luontevasti ohjanneet antropologeja tarkastelemaan politiikkaa eri tavoin kuin esimerkiksi politologeja. Michael Herzfeld (2001:118) on ilmaissut antropologisen politiikan tutkimuksen erityisluonteen seuraavasti:

Antropologit -- löytävät politiikan alueilta joihin byrokraattinen valtio ei edes pyri astumaan. Sukupuolten väliset suhteet, sukulaisuus, vastavuoroiset varkaudet ja kostot ja (tutkimus)laboratorioiden dynamiikka ovat kaikki politiikan areenoita. Kun valtio tuodaan vertailevaan polttopisteeseen näiden ja muiden epätodennäköisten kumppaneiden kanssa, tämä saattaa olla antropologisista itsestäänselvyyksien kumouksista lupaavin. 

Tämä erottelu politiikan alueen rajaamisessa antropologian ja muiden yhteiskuntatieteiden välillä on kuitenkin selvästi hämärtynyt viime aikoina. Tämä on seurausta esimerkiksi Foucault’n ja feministien tavoista käsitteellistää valta ja politiikka, ja sikäli Herzfeldin luonnehdinta on kärjistynyt.

Muutosten myötä myös antropologien ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden keskinäinen työnjako on hämärtynyt. Osittain tämä tietysti heijastaa muutoksia maailmassa, esimerkiksi valtion läsnäoloa kaikkialla tai lähes kaikkialla maailmassa. Modernisuuden tutkiminen ei ole enää sosiologien ja politologien monopoli (Abélès 1997). Antropologit eivät tutki valtiota edeltäviä poliittisia järjestelmiä mutta antropologit eivät myöskään palauta kaikkea politiikkaa valtioon tai muodollisiin poliittisiin instituutioihin. Poliittiset prosessit ovat kompleksisia. Antropologisen politiikan tutkimuksen erityispiirteenä on kuitenkin edelleen se, että politiikan aluetta ei rajata muodollisiin instituutioihin. Toiminta, strategiat ja erot ovat keskeisessä asemassa.

Politiikan käsitettä voisi lähestyä myös seuraavan kahtiajaon kautta. Ensiksi, politiikassa on kyse politiikasta sosiaalisen elämän osa-alueena. “Meille” tämä on suhteellisen selvästi erotettavissa: kyse on päätöksenteosta, demokratiasta, poliittisista instituutioista kuten eduskunnasta, puolueista, kansalaisjärjestöstä, EU:sta sekä oikeusjärjestelmästä, jos lavennamme hieman politiikan määritelmää. “Muualla” näitä on usein vaikeampi erottaa, kuten edellä on esitetty.

Toiseksi, politiikka on yksi ulottuvuus tai pikemminkin näkökulma sosiaaliseen elämään.  Esimerkiksi helluntailaisuutta Malawissa voidaan tarkastella sekä globaalin poliittisen näyttämön että Malawin poliittisen tilanteen yhteydessä - vaikkapa esimerkkinä länsimaisesta hegemoniasta tai malawilaisten kommenttina nykytilanteeseen, jopa vastarinnan muotona.

Minna Säävälä viittasi artikkelissaan Nälän etnografia gastropolitiikkaan. Ruokaa voidaan tarkastella poliittisen taloustieteen näkökulmasta mutta myös paikallistasolla siinä on poliittisia, hierarkkisia ulottuvuuksia. Edellisessä luvussa tuli myös esille, että morsiusmaksua voidaan tarkastella osana valtarakenteita (siis poliittiselta kannalta) tai symboliikan ja sosiaalisen vaihdon kautta. Nämä näkökulmat eivät tietenkään sulje pois toisiaan. Joidenkin asioiden voi myös sanoa politisoituvan . Tunnettuna, usein lehdistössäkin esiintyvänä esimerkkinä on esimerkiksi (islamilaisen) hunnun tai päähuivin käyttö ranskalaisissa ja ruotsalaisissa kouluissa.

Politiikassa on kyse laista ja oikeudesta. Muodollisten poliittisten ja oikeudellisten instituutioiden ohella tai sijasta laki ja oikeus kumpuavat sosiaalisesta prosesseista ja kulttuurisista käsityksistä: normeista, säännöistä, sosiaalisesta kontrollista ja sanktioista. Näitä käsiteltiin jo verkkokurssin edellisissä osioissa.

Rooliteorian puutteena pidetään yleisesti sen väitettyä kyvyttömyyttä käsitellä yhteiskunnan valtasuhteita. Onhan totta, että sosiaaliset konventiot, rooliodotukset ja juuri roolien ja statusten jakautuminen yhteiskunnassa tuottavat järjestelmällisiä valtaeroja. (Eriksen 2004:79)

Sosialisaatiossa ja siirtymäriiteissä kiteytyvät erilaiset statukset, normit ja valta-asetelmat. Sosialisaatiossa tämä tapahtuu - bourdieulaisittain - pitkälti tiedostamattomilla tavoilla, esimerkiksi ruumiillisen oppimisen kautta, jolloin keskeiset yhteiskunnalliset erottelut (kuten sukupuoli ja luokka) piintyvät erottamattomaksi osaksi habitusta.

Siirtymäriiteissä taas normit esitetään dramatisoiduissa muodoissa. Sosiaalisen kontrollin ilmenemismuotoja ovat myös uskonto, noituususko ja arkinen sosiaalinen kontrolli: esimerkiksi juorut, paheksunta, välttely, maine, pilkka ja julkiset nöyryytykset. Kaikki nämä tekijät - oikeuslaitoksesta sosiaalisen vuorovaikutuksen hienovaraisiin taktiikoihin - ovat yhteiskunnallisen järjestyksen (tai sosiaalisen järjestyksen) ilmenemismuotoja.

Tässä yhteydessä voi olla havainnollistavaa tuoda esille käsitteen social merkitys. Olette jo saattaneet kiinnittää huomiota siihen, miten termin suomennos vaihtelee. . Se on käännettävissä suomeksi sekä attribuutilla sosiaalinen että attribuutilla yhteiskunnallinen.  Suomenkielisessä tekstissä, sekä verkkokurssissa että kirjan suomennoksessa, on käytetty molempia vaihtoehtoja, ja näistä jälkimmäistä  silloin kun tähdennetään nimenomaan poliittista ulottuvuutta. Raja näiden kahden vaihtoehdon välillä ei ole kuitenkaan selvä, ja on osittain kiinni kirjoittajan teoreettisesta näkökulmasta, kumpi vaihtoehto vaikuttaa soveliaammalta.

Politiikassa on kyse vallasta ja yhteiskunnallisista hierarkioista. Sukupuoli ja ikä ovat kaikkialla näiden hierarkioiden perustana, ja tällöin on kyse saadusta statuksesta. Yhteiskunnalliset hierarkiat saavat kuitenkin monia systemaattisia muotoja. Käsite stratifikaatio viittaa yhteiskunnalliseen kerrostuneisuuteen, pysyvään hierarkiaan, joka suo joillekin yhteiskunnan jäsenille etuoikeutetun aseman suhteessa vaurauden, vallan ja arvovallan (prestiisin) kaltaisiin resursseihin.

Jotkut stratifikaation muodot ovat hyvinkin vanhoja, esimerkiksi kastit Intiassa ja säädyt Euroopassa. Jotkut taas alkoivat muotoutua vasta viitisensataa vuotta sitten, kapitalismin ja kolonialismin leviämisen myötä: rotu, etnisyys, kansalaisuus (nationalismi) ja luokka. Näissä stratifikaation muodoissa hankittujen ja saatujen statusten välinen suhde saa erilaisia muotoja. Lue Eriksenin kirjan yhdeksäs luku ja pohdi tätä kysymystä. Kastijärjestelmään voit tutustua myös oheislukemistona olevassa Minna Säävälän vinjetissä

Käsite stratifikaatio viittaa yhteiskunnalliseen kerrostuneisuuteen, pysyvään hierarkiaan, joka suo joillekin yhteiskunnan jäsenille etuoikeutetun aseman suhteessa vaurauden, vallan ja arvovallan (prestiisin) kaltaisiin resursseihin. Mutta stratifikaation sijasta voidaan puhua yhteiskunnallisista hierarkioista laajemmassa merkityksessä. Kuten Eriksen (s. 155) toteaa: "Sosiaalisten erojen järjestelmä, perustuipa se sitten sukupuoleen, ikään, luokkaan tai kastiin, luo ja uusintaa valtaeroja. "

Jotkut stratifikaation muodot ovat hyvinkin vanhoja, esimerkiksi kastit Intiassa ja säädyt Euroopassa. Jotkut taas alkoivat muotoutua vasta viitisensataa vuotta sitten, kapitalismin ja kolonialismin leviämisen myötä: rotu, etnisyys, kansalaisuus (nationalismi) ja luokka. Näissä stratifikaation muodoissa hankittujen ja saatujen statusten välinen suhde saa erilaisia muotoja. Lue Eriksenin kirjan luku Social hierarchies ja pohdi tätä kysymystä. Kastijärjestelmään voit tutustua myös Minna Säävälän vinjetissä, joka kuuluu varsinaisesti verkkokurssin seitsemännen luvun oheislukemistoon.

Miten tahansa politiikka määritelläänkin, se on aina vallankäyttöä. T ällä vallalla on - Eriksenin erittelyn mukaan - kaksi ulottuvuutta:

1. Valta, jota ihmiset käyttävät suhteessa toisiinsa, ja tavat, joilla yhteiskunta käyttää valtaa ihmisiin rajoittamalla heidän toimijuuttaan institutionaalisesti. Nämä keinot ulottuvat verotuksesta kidutukseen ja kansanmurhaan.
2. Politiikassa on kuitenkin kyse myös laittomuuksien estämisestä ja epävarmuuden vähentämisestä: laista ja oikeudesta, oikeuksien takaamisesta, konfliktien ratkaisusta ja sosiaalisesta integraatiosta. Valtion väkivallan monopoli (weberiläisittäin) tarkoittaa ihmisten ja ryhmien keskinäisen vallankäytön ja väkivallan kontrollia.

Tämän johdanto-osuuden jälkeen ryhdymme seuraamaan Eriksenin kirjan 11. luvun rakennetta alaluku alaluvulta. Tekstin selventämiseksi se on tässä jaettuun kolmeen osioon sen mukaan, mikä kysymys nousee kulloinkin keskeiseksi:

A. MITEN YHTEISKUNNAT OVAT INTEGROITUNEET?

Tässä osiossa tarkastellaan valtaa ja vallan rajoja (vastarinnan muotoja) rakenteellisella tasolla. Keskeisenä kysymyksenä on se, miten yhteiskunnat ovat integroituneet, siis järjestyneet (suhteellisen) eheiksi ja (suhteellisen) pysyviksi kokonaisuuksiksi. Alalukuja 4 -6 jäsentää kysymys valtiottomien yhteiskuntien integraatiosta, joka oli, kuten muistanet, brittiläisen rakennefunktionalismin keskeinen kysymys. Siksi alussa on ekskursio klassiseen kysymykseen ihmisluonnosta ja vallasta.

1. VALTA JA VALINNANVAPAUS

Tässä alaluvussa Eriksen esittelee kysymystä vallan määritelmästä, mikä tuli esille jo verkkokurssin toisessa luvussa ja yhdessä sen tehtävistä. Hän asettaa vastakkain toimijanäkökulman (Weber) ja rakenteellisen tai järjestelmänäkökulman (Marx). Weber määritteli vallan kyvyksi saada toiset toimimaan tavalla, joka on peräisin vallankäyttäjän tahdosta.

Muistin virkistämiseksi kannattaa palata kirjan neljään lukuun, missä Eriksen käsitteli vallan ja sosiaalisen elämän välistä suhdetta. Hän erotti kaksi tapaa käsitteellistää valta:

[Y]hteiskunta sinänsä voidaan käsitteellistää kahdella pääasiallisella tavalla, joista kirjan myöhemmissä luvuissa (etenkin luvussa 6) keskustellaan toimijanäkökulma ja järjestelmänäkökulmana. Yhteiskuntaa voidaan tarkastella joko intentionaalisen, tietoisen toiminnan tuloksena tai päinvastoin niiden institutionaalisten rakenteiden muodostamana kokonaisuutena, joka rajoittaa kaikkea toimijuutta. Jos valtaa tarkastellaan toimijanäkökulmasta Max Weberin tapaan, se voidaan määritellä sosiaalisen suhteen yhdeksi osaksi, nimittäin kyvyksi saada toiset tekemään jotain mitä he eivät muuten olisi tehneet. Jos taas tarkastelemme valtaa järjestelmänäkökulmasta, kuten Marx teki, on olennaista osoittaa, kuinka yhteiskuntarakenteeseen piintyneet valtaerot määräävät juuri nämä sosiaaliset suhteet. Valtaapitävän statusta ei voi yksinkertaisesti valita, jos on vailla valtaa. Toisaalta suhteellista asemaansa voi tietysti parantaa. Voidaan siis sanoa, että vaikka nämä on pidettävä analyyttisesti erillään, molemmat ovat tarpeellisia. Antropologeissa analyyseissa liikutaankin nykyään niiden välillä (Eriksen 2004: 80.)

Toinen tässä alaluvussa esitetty kysymys koskee pakkovallan tai pakottamisen ja valinnanvapauden välistä suhdetta: missä mielessä ihmiset ovat ja eivät ole vapaita valitsemaan toimintatapojaan? Valta ei ole ehdotonta ja se ei ole olemassa irrallaan sosiaalisista suhteista.

2. VALTA JA VALLAN PUUTE

Vallan määritelmän toinen puoli koskee vallan puutteen käsitteellistämistä. Onko tällöin kyse esimerkiksi vaiennetuista ryhmistä, kuten Edwin Ardener esitti tarkastellessaan naisten näkökulmien sivuuttamista (ks. Eriksen 2004:179-80). Vai olisiko vallan puute - voimattomuus - käsitteellistettävissä Foucault’n käsitteen alistettu tieto (subjugated knowledge) kautta? Tämä viittaa alistettujen ryhmien tietoon, joka rakentuu nimenomaan suhteessa viralliseen tietoon (valtadiskursseihin) - ei siis siitä erillisenä tiedon muotona. Nämä näkemykset tähdentävät tiedon, ilmaisuvapauden ja diskurssien politiikkaa - jo kirjan kuudennen luvun loppuosassa esille tulleita teemoja.  

Steven Lukes on esittänyt, että valta tutkimuskohteena koostuu kolmesta eri tasosta, joita erottavat erilaiset poliittisten diskurssien asteet:

(1) päätöksentekoprosesseista
(2) päätösten puutteesta: sivuutetuista kysymyksistä tai kysymyksistä, jotka eivät johda päätöksiin tai toimenpiteisiin.
(3)vaiennetuista tai valtaa vailla olevista ryhmistä, näiden marginalisoimisesta ja näkymättömyydestä

Lukesin kolmas taso viittaa erittäin vaikutusvaltaiseen teoriaan vastarinnasta, James Scottin analyysiin arkisista vastarinnan muodoista ja heikkojen aseista. Näitä muotoja tavanomainen poliittisten prosessien analyysi ei tavoita, koska ne vaikuttavat ei-poliittisilta.

3. IDEOLOGIA JA LEGITIMAATIO

Koska valta ei yleensä tarkoita avointa voimankäyttöä tai pakottamista, vallan määritelmää täytyy laventaa kattamaan myös sellaiset muodot, joiden luonne vallankäyttönä jää helposti pimentoon. Tämä ominaisuus on monesti juuri vallankäytön ytimessä. Eriksen toteaa yhteiskunnallisista hierarkioista luvun 10 lopussa:

Tässä luvussa on esitetty, että yhteiskunnassa voi vallita varsin eriäviä näkemyksiä oikeudesta, hyvästä ja pahasta sekä viime kädessä maailmasta. Toisin sanoen yhteiskunnat ovat sisäisesti eriytyneitä paitsi taloudellisesti ja poliittisesta myös kulttuurisesti. Tietyistä perusarvoista vallitsee kuitenkin yleensä laaja yksimielisyys, olivat nämä sitten julkilausuttuja tai ei. Jopa perin pohjin alistetuilta vaikuttavat ihmiset voivat tukea hallitsevaa ideologia vaikka sen voi edistävän heidän alistamistaan (Eriksen 2004: 206.)

Poliittinen auktoriteetti täytyy jotenkin oikeuttaa tai laillistaa eli legitimoida. Tässä ideologialla on keskeinen merkitys. Ideologia normatiivisena, sekä julkilausuttuna että julkilausumattomana tietona ovat lähellä kulttuurin määritelmää. Ideologia on maailmankuva, joka oikeuttaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen. Se koostuu uskomuksista, tiedoista ja käsityksistä, jotka esitetään asioiden luonnollisena olotilana. Kuitenkin, kuten Eriksen toteaa, ideologiaa voidaan uhmata, sen oletukset ovat kiistettävissä.   

Ääneen lausutut, kirjoitetut ja tietoisesti manipuloidut poliittiset ideologiat muodostavat yhden ääripään ja esimerkkinä tästä ovat puolueohjelmat ja ulkopoliittiset kannanotot. Entäpä usko noitiin sekä tästä seuraavat pelot ja sanktiot? Entä usko esi-isien tai jumalien rangaistukseen, jos (ikiaikaisia) tapoja rikotaan? Tai voidaanko sukulaisuusjärjestelmissä erottaa ideologia, joka oikeuttaa esimerkiksi vanhojen miesten tai linjasukujen päämiesten vallan suhteessa nuorempiinsa ja naisiin? Missä mielessä asantet oikeuttavat perimysjärjestelmän ideologisesti?

Ideologia on luonteeltaan suostuttelevaa pikemminkin kuin pakottavaa. Mutta miksi tällaiseen suostutaan? Marxin käsite väärä tietoisuus tarjoaa tähän yhden näkökulman. Tämän käsitteen soveltaminen antropologisissa tutkimuksissa on kuitenkin ongelmallista. Onko tutkijoilla hallussaan objektiiviset standardit, joiden perusteella tietoisuus voidaan määritellä vääräksi? Missä kulkee kulttuuristen käsitysten ja ideologian välinen raja?

Toisaalta sosiaalisen elämän poliittisen ja ideologisen ulottuvuuden nostaminen herättää toisen kysymyksen: johtavatko kulttuurirelativistiset oletukset jaetusta kulttuurista epäsuorasti hallitsevien ryhmien näkemysten hyväksymiseen?

4. INTEGRAATIO JA KONFLIKTI SUKULAISUUTEEN PERUSTUVISSA YHTEISKUNNISSA

5. SEGMENTAARISET OPPOSITIOT

Valtioiden ja valtiottomien yhteiskuntien välinen ero askarrutti antropologeja 1900-luvun alkupuoliskolla. Miten on mahdollista, että valtiottomat yhteiskunnat, jopa yhteiskunnat ilman johtajia , pysyvät koossa eivätkä hajoa? Mikä estää anarkian, ”kaikkien sodan kaikkia vastaan”? Mayer Fortesin ja E. E. Evans-Pritchardin toimittama teos African Political Systems (1940) oli rakennefunktionalistisen politiikan tutkimuksen klassikko. Mutta, kuten Joan Vincent (1990:257) on huomauttanut, rakennefunktionalismin väitetty pakkomielteenomainen kiinnostus sukulaisuuteen koskikin itse asiassa politiikkaa.  Sukulaisuuden kautta oli löydettävissä (länsimaiset, modernit) insituutiot – tai ainakin niiden abstraktit periaatteet – joskin hyvin erilaisissa ja odottamattomissa muodoissa.

Kirjan johdannossa toimittajat erottivat kaksi afrikkalaista poliittista järjestelmää:

(1) Keskitetty, pyramidimainen rakenne (kuningaskunnat ja päällikkökunnat, esimerkiksi zulut ja tswanat eteläisessä Afrikassa)
(2) Ei-keskitetyt poliittiset järjestelmät, jotka jakautuivat edelleen leirikuntiin(esimerkiksi sanit) ja segmentaarisiin järjestelmiin.

Erityisen haastavaa oli hahmottaa ei-keskitettyjen poliittisten organisaatioiden järjestymistä. E. E. Evans-Pritchard tarjosi tähän vastauksen tutkimuksessaan (1940) nuerien segmentaarisen poliittisen järjestelmän dynamiikasta.

Evans-Pritchardin tutkimuksen aikana nuereja oli noin 300 000, ja laajimmat poliittiset ryhmät koostuivat 15 heimosta, jotka oli nimetty kutakin heimoa hallitsevan klaanin mukaan. Myös heimojen hallitsemat maa-alueet oli nimetty samalla tavalla. Tämä samanaikaisesti territoriaalinen (alueellinen) ja genealoginen (sukulaisuuteen perustuva) jäsentyminen ei ollut kuitenkaan selkeä. Nuerien sukulaisuusjärjestelmä ja territoriaalinen malli eivät ole yhteneviä: samassa kylässä asuu myös muita kuin yhden linjasuvun jäseniä.

Kuitenkin sukulaisuus tarjoaa mallin territoriaalisten suhteiden käsitteellistämiselle. ”Nuer-kylä voi olla yhtä etäällä kahdesta muusta kylästä, mutta jos toinen näistä kuuluu toiseen heimoon ja toinen taas samaan, se on strukturaalisesti etäämpänä ensin mainitusta kuin jälkimmäisestä”.

Ja, kuten edellisessä luvussa näimme, poliittisten ryhmien koostuminen patrilineaalisista korporatiivisista linjasuvuista ei perustu yksinkertaiseen patrilineaalisuuden periaatteeseen.

Evans-Pritchard luonnehti nuerien poliittista järjestystä anarkistiseksi ja äärimmäiseksi tapaukseksi. Hän esittää rakennefunktionalistisen antropologian keskeisen kysymyksen: miten nuerit säilyttävät sosiaalisen järjestyksen ilman keskitettyjä poliittisia instituutioita?

Heimon yhteyttä ei voi selittää millään edellä mainitulla tosiasialla [ekologisilla tekijöillä, toimeentulon muodolla, alueellisella jakaantumisella ja liikkuvuudella], yksinään tai yhdessä, vaan ainoastaan linjasukujen järjestelmän kautta. Nuerien klaani ei ole eriytynyt ryhmä ihmisiä, jotka tunnustavat yhteisen sukulaisuutensa, kuten on asian laita monissa afrikkalaisissa klaaneissa, vaan se on erittäin segmentoitunut. Segmentit ovat genealogisia rakenteita, ja siksi viittaamme niihin linjasuvun käsitteen kautta ja klaaniin puolestaan eksogaamisen järjestelmän kautta, joka koostuu yhteiseen esi-isään polveutumisensa palauttavista linjasuvuista.

Segmentaatio tarkoittaa yksinkertaisesti osiin jakaantumista tai moniosaisuutta.  Eritasoiset segmentit puolestaan jäsentyvät “sukulaisuuden idiomin kautta” - siis genealogisten suhteiden kautta. Toisin sanoen pienimpiä segmenttejä yhdistää yhteinen isä, laajempia yhteinen isänisä ja niin edelleen. Evans-Pritchard itse tarjosi segmentaation periaatteesta selkeän esimerkin. Saksassa englantilaisen koti on Englannissa, Lontoossa Oxfordshiressä, kyseissä maakunnassa taas tietyssä kaupungissa tai kylässä, ja kotipaikkakunnalla tietyllä kadulla.

Samalla tavalla rakentuu nuerin ryhmää koskevien arvojen suhteellisuus, joskin patrilineaalinen malli on sen kannalta olennainen seikka. Segmentaation ideaa selkiyttävät Manitoban yliopiston Kinship and Social Organization -sivuston kaaviot, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua.

On ilmeistä, että nuerien heimoista puhuessamme käytämme suhteellista käsitettä. Ei nimittäin ole aina helppoa sanoa, käyttämiemme kriteerien perusteella, onko kyseessä heimo, joka koostuu kahdesta primäärisegmentistä vai kaksi heimoa. -- Heimo on valaiseva esimerkki siitä segmentaarisesta tendenssistä joka luonnehtii poliittista rakennetta kokonaisuudessaan. Puhumme nuerien poliittisista ryhmistä, ja erityisesti heimoista, suhteellisina ryhminä ja väitämme, että ne eivät ole helposti kuvattavissa poliittisen morfologian [muoto-opin, rakenteen] kautta koska poliittiset suhteet ovat dynaamisia. Ne muuttuvat aina suuntaan tai toiseen. Ilmeisin liike on kohti fissiota. Heimojen ja heimojen osien taipumusta kohti fissiota ja osien keskeisiä oppositioita tasapainottaa tendenssi fuusion suuntaan, kohti ryhmien yhteen liittymistä ja yhdistymistä. Tämä tendenssi kohti fuusiota on nuerien poliittisen rakenteen segmentaariselle luonteelle sisäsyntyistä, sillä vaikka mikä tahansa ryhmä on taipuvainen jakaantumaan vastakkaisiin osiinsa, nämä osat ovat taipuvaisia yhdistymään keskenään suhteessa toisiin ryhmiin. Siten fissio ja fuusio ovat saman segmentaarisen periaatteen kaksi puolta, ja nuerheimo ja sen jakaantumiset ovat ymmärrettävissä näiden kahden vastakkaisen mutta kuitenkin komplementaarisen [toisiaan täydentävän] tendenssin välisenä suhteena. (Evans-Pritchard 2000[1940]:196, alleviivaukset ja lihavoinnit lisätty.)

Mitä Evans-Pritchard tässä sitaatissa sanoo? Vaikka segmentteihin jakaantumisessa ei sinänsä ole erikoinen seikka, tämä tulkinta nuerien poliittisesta organisaatiosta antaa ymmärtää, että kyse ei ole niinkään eritasoisten sosiaalisten ryhmien muodostamasta rakenteesta, johdonmukaisuus ei siis ole luonteeltaan morfologista. Sen sijaan yhteiskunnallinen järjestyminen on luonteeltaan prosessuaalista. Sen dynaaminen luonne piilee kahdessa tendenssissä: taipumuksessa fissioon eli hajaantumisen (jakaantumiseen pienempiin osiin) ja  taipumuksena fuusioon eli yhdistymiseen (yhdistymiseen laajemmiksi segmenteiksi) suhteessa toisiin, joita vastaan järjestytään yhdessä.

Tämä dynamiikka perustuu nimenomaan tässä usein mainittuun suhteellisuuteen, mitä valottaa segmentaarisen opposition käsite. Konfliktit läheisten agnaattisten sukulaisten välillä eivät välttämättä kärjisty, mutta kaukaisempia sukulaisten väliset konfliktit johtavat sukuryhmien yhteenliittymiseen eli (fuusioon) nimenomaan suhteessa vastapuolen sukuryhmään.

Evans-Pritchard esittää, että verikoston (feud) instituutiolla on keskeinen merkitys sosiaaliselle järjestykselle. Väite on varsin yllättävä. Yhteiskunta ei siis olekaan saumattomasti toimiva organismi vaan sen sosiaalinen järjestys perustuu yhtä lailla, ellei enemmänkin, konflikteihin. Vaikka tämä näkemys yhtäältä kyseenalaisti vallitsevan näkemyksen sosiaalisen integraation luonteesta, se myös toisaalta lavensi ajalle tyypillistä näkemystä. Sosiaalisen järjestyksen kyseenalaistavat ristiriitatilanteet - kuten verikosto, sukuriita, konfliktit ja rituaaleissa ilmenevä auktoriteettien arvostelu - voivat myös vahvistaa sitä järjestystä, jonka ne toisessa mielessä kyseenalaistavat.

Nuereilla vihanpidolla, sukuriidalla tai verikostolla vaikuttaakin olevan sosiaalisia siteitä vahvistava ja uusintava funktio. Miehentappo on Evans-Pritchardin mukaan sosiaalinen fakta: surmaajan ja surmatun välinen konflikti on lähtökohtaisesti kahden suvun välinen konflikti, ja sukulaissuhde määrittää tämän konfliktin laajuuden. Tässä fission ja fuusion periaatteet tulevat näkyviksi. Samalla sosiaaliset suhteet - joko kylän sisäiset tai laajemmat sukulaissuhteet - ovat ratkaisevia konfliktin sovittelussa.

Toisin sanoen sukuriita asettaa sosiaalisen järjestyksen koetukselle mutta se vahvistaa pikemminkin kuin heikentää sitä aktivoidessaan sosiaaliset suhteet, niiden rakentumisen periaatteet ja moraaliset velvoitteet. Evans-Pritchard mukaan “sukuriita -- on mekanismi, jonka kautta poliittinen rakenne ylläpitää itseään meidän tuntemassamme muodossa” (mts. 202). Paradoksaalisesti konfliktista tulee sosiaalisen integraation väline. Yhteiskunnan tasapaino ei synny konfliktien puuttumisen seurauksena, sillä jokaista jännitteen ja konfliktin tendenssiä tasapainottaa vastakkainen yhteenliittymisen voima.

Poliittinen järjestelmä toimii pääasiassa, näin ajattelemme, sukuriidan instituution kautta, jota säätelee “leoparditaljaiseksi päälliköksi” kutsuttu mekanismi. Säilytämme tämän arvonimen vaikka nimitys “päällikkö” onkin harhaanjohtava. Tämä henkilö on yksi niistä asiantuntijoista, jotka huolehtivat rituaalisessa ominaisuudessaan nuerien sosiaalisen elämän ja luonnon monista osa-alueista. Leoparditaljaiset päälliköt kuuluvat vain tiettyihin linjasukuihin vaikkakaan kaikki näiden linjasukujen jäsenet eivät hyödynnä perinnöllistä rituaalista mahtiaan. Mts.(200-1.)

Leoparditaljaisesta päälliköstä käytetään myös nimitystä maapappi (earth priest, man of the earth). Yleensä nämä eivät kuulu hallitseviin linjasukuihin tai klaaneihin, mikä helpottaa välittäjän asemassa toimimista. Leoparditaljainen päällikkö sovittelee konflikteja, tarjoaa suojapaikan surmaajalle, sopii hyvityksestä (karjan määrästä) ja suorittaa lopussa uhrauksen. Konfliktien kärjistymistä kuitenkin ehkäisevät muut sosiaaliset suhteet kuten kognaattiset (bilateraaliset) sukulaissuhteet ja naapuruus.

Konfliktin osapuolten välinen suhde määrittää konfliktin laajuuden. Vastapuolet ryhmittyvät samantasoisiksi segmenteiksi. Ja vain suurimmissa konflikteissa laajimmat segmentit järjestäytyvät. Nuerien järjestyminen yhdeksi heimoksi oli aikaisemmin teoreettinen mahdollisuus, ja tällöin se olisi rakentunut suhteessa arkkiviholliseen dinkoihin – mutta näin ei tapahtunut. Tie kohti kompleksisempia systeemejä ei ole suinkaan väistämätön.

Segmentaation idea ei suinkaan rajoitu koskemaan nuerien kolonialismia edeltävää yhteiskunnallista organisaatiota tai edes Itä-Afrikan paimentolaisia. Samankaltaisia sosiaalisia prosesseja voidaan havaita monissa yhteyksissä. Yleisimmällä tasolla on kysymyksessä on poliittisten suhteiden suhteellinen malli:, jossa yhteenliittyminen rakentuu suhteessa toisen poissulkemiseen ja vastakkainasetteluihin. Tässä Suomen talvisodan usein mainittu yhdistävä voima kansallissodan jälkeen voi tarjota yhden tutun esimerkin. Myös etniset identiteetit ovat luonteeltaan moniosaisia eli segmentaarisia (ks. Eriksen 2004:352-3).

Nuerit ovat hyvä esimerkki siitä, miten sosiaalista rakennetta voidaan luoda ja pitää yllä ajatusmaailman alueella eikä ensisijaisesti tai lainkaan seremonioiden, palatsien ja oikeusistuinten ulkoisen, fyysisen maailman alueella (Douglas 1999:216). Evans-Pritchard osoitti analyysillään, että nuerien yhteiskunta perustuu käsitteelliseen malliin pikemminkin kuin tosiasiallisiin sosiaalisiin ryhmiin. Hänen mukaansa yhteiskunnan pysyvyyden perusta ei piillyt sosiaalisessa morfologiassa vaan prosesseissa.

Patrilineaalisen polveutumisen poliittis-oikeudellisen alueen ja bilateraalisen sukulaisuuden alueiden rakennefunktionalistinen erottaminen mahdollisti tällaisen politiikan analyysin. Tämän analyyttisen jaon kyseenalaistaminen on sittemmin johtanut myös nuerien patrilineaalisuutta ja tasa-arvoisuutta koskevien oletusten kyseenalaistamiseen (esim. McKinnon 2000). Tämä kritiikki ei kuitenkaan mitätöi Evans-Pritchardin tutkimuksen merkitystä.  

Tutkimus ennakoi rakennefunktionalismin kultakauden jälkeistä siirtymää kohti prosessien tarkastelua. Edmund Leachin ja Max Gluckmannin tutkimukset, joita tarkastellaan Eriksenin kirjan 14. luvussa, edustavat vastaavalla tavalla dynaamista näkemystä, mistä on osoituksena myös se, että niitä voitaisiin esitellä yhtä lailla politiikan tutkimuksen kuin rituaalien tutkimuksenkin yhteydessä.

6. HANKITTU JA SAATU VALTA

Tässä alaluvussa käsitellään ns. big man - järjestelmää Melanesiassa (esimerkiksi Uusi Guinea, Trobriand-saaret) ja toisaalta päällikkyttä Polynesiassa (esimerkiksi Havaijilla) . Näiden kahden järjestelmän välinen raja sijoittuu Fidzin paikkeille.

Poliittiset johtajat - big men - ovat saavuttaneet asemansa pitkälti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa avulla. Status on siis hankittu (achieved), ei saatu tai periytyvä (ascribed). Tässä keskeinen tekijä on se, että linjasukujen välillä ei ole selkeää hierarkiaa. Big man -järjestelmässä johtajuus on hankittu status, jonka kannalta redistribuution eli uudelleen jakamisen muodot ovat keskeisiä. Arvovalta täytyy ansaita. Joillakin alueilla Melanesiassa on tendenssi keskittymiseen: vallan institutionalisoitumiseen ja periytymiseen, mikä edellyttää myös linjasukujen välistä hierarkiaa. Yhtenä esimerkkinä tästä on Trobriand-saarten päällikkyys, jota voidaan pitää näiden kahden järjestelmän välimuotona.

Polynesiassa taas on aristokraattisia tai kuninkaallisia linjasukuja, joiden asemaa legitimoi myös käsitys niiden jumalallisesta alkuperästä. Erityisasemaa suojaavat myös monenlaiset tabut. Valta on periytyvää ja sillä on myös byrokraattisia ulottuvuuksia (esimerkiksi verotus). Tätä järjestelmää on luonnehdittu myös varhaiseksi valtioksi.

B MITEN YKSILÖT TOIMIVAT MAKSIMOIDAKSEEN POLIITTISTA VALTAANSA

Tässä osiossa siirrytään järjestelmänäkökulmasta toimijanäkökulmaan, tarkastelemaan toimijuutta ja strategioita.

1. POLITIIKKA STRATEGISENA TOIMINTANA

Eriksen pitää hyödyllisenä erottaa kaksi toisiaan täydentävää politiikan määritelmää:

(1) Politiikka toimijuuden muotona: päätöksenteko ja auktoriteetti vallankäytön muotoina.
(2) Politiikka järjestelmänä, vallan ja auktoriteetin kiertämisenä yhteiskunnan järjestymisen (organisaation) keskeisenä osana.

Toimijuutta ja rakennetta/järjestelmää ei tietysti voi erottaa toisistaan. Giddensin näkemys rakenteen kaksitahoisuudesta erotti nämä analyyttisesti, mutta tämän erottamisen tarkoituksena oli pureutua niiden yhteyksiin. Miten toimijuus perustuu rakenteeseen ja miten rakenne pohjautuu toimijuuteen? Toimijat eivät ole järjestelmän marionetteja mutta toisaalta toimijuus ei ole vapaata vaan rakentuu suhteessa järjestelmän luomiin rajoituksiin ja mahdollisuuksiin.

Fredrik Barth oli yksi rakennefunktionalistisia näkemyksiä arvostelleista sosiaaliantropologeista, joka esitti toimijakeskeisen näkemyksen yhteiskunnasta ja edusti ns. transaktionalismia. Etnografisena esimerkkinä tässä alaluvussa on Barthin tutkimus pataaneista, jotka tulivat hiljattain tunnetuiksi Afganistanin sodan yhteydessä. Pataaneiden sukulaisuusjärjestelmän ja poliittisen organisaation välisiä yhteyksiä on tarkasteltu myös polveutumisen yhteydessä (Eriksen 2004:. 142-3) sekä suhteessa hindulaiseen kastijärjestelmään (mts. 197-8).  Barthin analyysissa ei ole kyse sukulaisuuden pohjautuvasta (segmentaarisesta) poliittisesta organisaatiosta samassa merkityksessä kuin esimerkiksi Evans-Pritchardin tutkimuksissa nuereista. Pikemminkin päinvastoin: yksilöiden strategiat nousevat keskiöön.

2. MAKSIMOINTI VAI LUOKKATAISTELU

Talal Asad arvosteli Barthin analyysia pataaneista ja toi esille individualistisen metodologian puutteet. Barthin peliteoreettinen näkemys ei ota huomioon systemaattisia eroja ihmisten toimijuudessa, siis valtaa rakenteellisena tekijänä. Asadin kritiikki edustaa marxilaista järjestelmänäkökulmaa. Keskiöön nousevat maanomistuksen eriarvoisuus sekä patronatismi. Patronatismi (tai klientismi) tarkoittaa ”herrojen” (suojelusherrojen) ja suojattien (klienttien, alustalaisten, ”vasallien”) välistä suhdetta, jossa rakenteellinen eriarvoisuus näyttäytyy kahdenvälisenä (dyadisena) sosiaalisena suhteena.

C POLITIIKKA KOMPLEKSISISSA YHTEISKUNNISSA (VALTIOISSA)

Tässä, luvun kolmannessa osassa, tarkastellaan alustavasti kysymyksiä joihin keskitytään tarkemmin kirjan luvuissa 16 - 19: kulttuurista kompleksisuutta, (postkoloniaalisia) valtioita, globaalin ja paikallisen välistä suhdetta.

1. POSTKOLONIAALINEN VALTIO

Luvun loppuosassa on siirtymä heimoyhteiskuntien poliittisista prosesseista valtioiden ilmentämään valtaan kaikkialla tai lähes kaikkialla maailmassa. Eriksen lähtee liikkeelle Weberin klassisesta valtion määritelmästä (valtion väkivallan ja verotuksen monopolista) ja esittelee sitten Kajsa Ekholm-Friedmanin tutkimusta, jossa tämä tarkastelee valtion ilmenemismuotoja Kongossa. Valtion merkitystä siellä sävyttävät patronatismi sekä siirtolaisuuden, kehitysyhteistyön ja ulkomaankaupan vaikutus.

Tässä tulee uudestaan esille Weberin (ja sittemmin myös Talcott Parsonsin) esittämä näkemys valtion byrokraattisesta organisaatiosta, joka perustui anonymiteettiin, muodollisiin sääntöihin sekä ammatillisten ja yksityisten roolien erottamiseen. Tällaisen organisaatio on väitetty merkinneen sukulaissiteiden ja ylipäätään sukulaisuuteen pohjautuvan sosiaalisen organisaation heikkenemistä. Onko näin?

2. VAITELIAS ALISTUMINEN

Edellisen esimerkin valossa Eriksen keskustelee tässä alaluvussa siitä, mikä sai kongolaiset tyytymään vallitsevaan tilanteeseen. Kaksi seikkaa nousee esille: kosmologian ja uskonnon merkitys sekä paikallisen sosiaalisen organisaation muutokset.

Tästä Eriksen siirtyy tarkastelemaan kysymystä rituaalien ja ideologioiden roolista yhteiskuntajärjestyksen ja vallan luonnollistamisessa ja mystifikaatiossa. Miten kysymystä voidaan lähestyä jo kuudennessa luvussa esille tulleiden käsitteiden, hallitsevien diskurssien ja tapamuistin, kautta?

3. POLIITTINEN VÄKIVALTA

Antropologit ovat tutkineet poliittista väkivaltaa esimerkiksi Pohjois-Irlannissa, entisessä Jugoslaviassa, Sri Lankassa, Guatemalassa ja Ruandassa. Monet näistä konflikteista ovat luonteeltaan etnisiä tai uskonnollisia. Niiden ymmärtäminen edellyttää kuitenkin niin laajempien poliittisten muutosten ymmärtämistä (etnisyyden syntyminen tai vähintään voimistuminen) kuin tapaa hakea väkivallalle kosmologista tai uskonnollista oikeutusta. Mutta konflikteilla ja väkivallalla on myös ruumiillinen ulottuvuutensa.

Konflikteilla ja väkivallalla on kuitenkin myös ruumiillinen ulottuvuutensa.  Mosambikin sisällissota on yksi niistä nykymaailman konflikteista, joita on vaikea ymmärtää. Vaikka sota päättyi yli kymmenen vuotta sitten, tutkijat kiistelevät edelleen siitä, kuinka suuri merkitys olisi annettava ulkoisille tekijöille kuten Zimbabwen ja Etelä-Afrikan roolille tai Portugalin siirtomaavallalle, kuinka suuri taas paikallisille, “sisäpoliittisille” seikoille. Vinjetissään Harri Englund puhuu sisällissodan suhteista. Mitä hän tällä tarkoittaa? Onko sota normaalin elämän yhtäkkinen, käsittämätön, väkivaltainen katkos?

LOPUKSI

Politiikkaa ilmaistaan symboliikan kautta. Hyvin vähän siitä, mikä on poliittista, pitää sisällään suoraa vallankäyttöä. Ja vaikka aineelliset resurssit ovat poliittisten prosessien olennainen osa, myös niiden jakaminen ja käyttötavat ovat muovautuneet pitkälti symbolisin tavoin (Kertzer 1988:2).  Trobriandilaisten päälliköiden komeat jamssiaitat sekä polygamian kautta rakentuvat laajat vaihtosuhteet kertovat poliittisesta vallasta. Sudanin sisällissotaa koskevissa sivustoissa mainittiin politiikan symbolinen ulottuvuus. Antropologinen näkökulma auttaa kuitenkin hahmottamaan myös ”meidän” politiikkaamme symbolisia muotoja. 

Tämä symbolinen ulottuvuus tulee selvästi ilmi siinä, miten esimerkiksi kansakunta on olemassa sen symboleissa: esimerkiksi lipuissa, kansalliseepoksissa, suurmiehissä ja -naisissa sekä myös arkisemmissa symboleissa jotka ilmentävät esimerkiksi suomalaisuutta elämäntapana ja luonteena.

Helsingin Sanomissa oli 22.10.2003 seuraava pikku-uutinen, joka oli otsikoitu Bagdadissa mellakoitiin tarkastuksista:

Bagdadissa syntyi tiistaina mellakka, kun Yhdysvaltain miehitysjoukot tarkastivat Irakin öljyministeriön työntekijöitä koirien avulla. Irakilaisten mielestä koirien käyttö ihmisten tarkastuksiin oli alentavaa, sillä koiraa pidetään saastaisena eläimenä. Työntekijät ja sotilaat ottivat yhteen sen jälkeen, kun sotilaat olivat pidättäneet huntuun pukeutuneen naisen. Nainen ei ollut antanut koiran koskea laukkuunsa, koska siellä oli Koraani.

Mitä tämä uutinen kertoo siitä, miten mellakointi - siis poliittinen vastarinta - suodattuu symboliikan kautta?

Yhtenä säikeenä tässä on historian ja traditioiden legitimoiva voima. Erityisesti nationalismi pohjautuu traditioihin, joita on väitetty “keksityiksi” tai “sepitteellisiksi” (invented traditions; Hobsbawm & Ranger 1983) - ei niinkään valheellisiksi vaan nykyisyyden näkökulmasta sopiviksi tarinoiksi. Traditio ja kulttuuri ideoina ilmenevät nykyisin osana poliittista retoriikkaa kaikkialla maailmassa. Potlatch-sivusto neljännessä osiossa tarjosi yhden esimerkin tradition elvyttämisestä. Antropologian analyyttisistä käsitteistä on tullut politisoituneita emic-käsitteitä.

Benedict Anderson (1991) nimitti valtiota “kuvitelluksi yhteisöksi”. Tällainen yhteisö on olemassa ilman kasvokkaista vuorovaikutusta. Suhteet, jotka sitovat tällaisia yhteisöjä eivät ole jaettujen käytänteiden sivutuote. Yhteenkuuluvuus perustuu symbolisiin käsityksiin yhteisestä identiteetistä. Ja tämä identiteetti on niin vahva, että ihmiset ovat valmiita kuolemaan ja tappamaan sen puolesta.

Samat piirteet korostuvat myös Eriksenin etnisyyttä koskevassa keskustelussa. Ne merkit, symbolit ja tunnuspiirteet, jotka korostavat eroa, valikoituvat keskeisiksi etnisen identiteetin merkitsijöiksi, niitä ylikorostetaan. Vaikka maailman väitetään yhdenmukaistuvan, modernisaatio tuottaakin tosiasiassa - ja paradoksaalisesti - etnisiä eroja kiihtyvällä vauhdilla. Samalla etnisiksi konflikteiksi leimattavat ristiriidat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti niin määrältään kuin intensiteetiltäänkin.

Rituaalit ovat Kertzerin mukaan politiikan olennainen osa myös moderneissa teollistuneissa yhteiskunnissa. Tämän toteaminen ei luo pelkästään keinotekoista aasinsiltaa seuraavaan lukuun vaan johdattaa rituaalien tutkimuksen keskeisiin kysymyksenasetteluihin.