I JOHDANTO

Tässä osiossa luodaan katsaus antropologian tunnuspiirteisiin, antropologiseen lähestymistapaan yleisellä tasolla, tutkimuskohteisiin ja keskeisiin käsitteisiin. Katsausta on rajattu, yksinkertaistettu ja painotettu niin, että se antaa
välineitä jatkossa seuraavan hahmottamiseen. Näihin asioihin palataan vielä usein, ei ole siis syytä huolestua jos teksti ei heti jäsenny. Varsin rautalankamaisen, yleisluonteisen ja paikoitellen abstraktin johdannon ohessa luetaan Eriksenin kirjasta LUVUT 1 JA 3. Lisäksi oheislukemistoon kuuluu Harri Englundin tätä kurssia varten kirjoittama
etnografinen VINJETTI Ristiretki Suomeen.Oppimateriaalin lopussa on lisälukemistona Anna-Maria Tapanisen artikkeli
Sinne ja takaisin. Lähiökenttätyöstä kaupunkiantropologiaan.

MIHIN TULEMME TUTUSTUMAAN?

Verkkokurssin kokonaisuudessa ei - sen enempää kuin Eriksenin kirjassakaan - tarjota katsausta erilaisiin kulttuureihin. Tämä ei siis ole antropologinen kartoitus tyyliin "maat, kansat ja tavat" tai "hauskoja ja hätkähdyttäviä kuriositeetteja". Antropologien haluttomuus tällaisiin kartoituksiin ei kerro pelkästään antropologien ammattimaisesta, sinnikkäästä tavasta karttaa yksinkertaistuksia irrallaan antropologisista keskusteluista. Kyse on myös, ja ennen kaikkea, sosiaalisten maailmojen kompleksisuuden kunnioittamisesta.

Kurssin lähestymistapa ei siis ole empiirinen vaikka teksteissä onkin etnografisia esimerkkejä, kaukaisten paikkojen nimiä ja satunnaisesti myös kursivoituja, vieraita käsitteitä. Sen sijaan tarkoituksena on tarjota aineksia antropologisten näkökulmien ja tutkimuskohteiden ymmärtämiseen.

Mutta lähestymistapa ei myöskään ole teoreettinen siinä merkityksessä, että kurssilla esiteltäisiin erilaisia teorioita yleisellä tasolla. Tekstissä vilahtelee tosin merkittävien antropologien nimiä ja teorioita, ja lisäksi siinä on pitkähköjä tekstisitaatteja alkuperäisistä teksteistä. Johdantokursseille tyypilliseen tapaan tarjolla on liuta abstrakteja teorioita, vaikeita käsitteitä ja nimiä, mutta koska kyse on nimenomaan antropologian johdantokurssista, tätä kavalkadia rikkovat ja rytmittävät kuvaukset kaukaisilta maailmankolkilta.

Yleiset teoreettiset kysymykset toistuvat läpi kirjan ja kurssin, mutta niitä tarkastellaan kulloisenkin teeman yhteydessä, ei irrallaan varsinaisista tutkimuksista.

MATKAAN?

Minkä takia jotkut lukijoista ovat kenties odottaneet erilaisten kulttuurien kartoitusta avatessaan tämän sivuston? Roger Keesing ja Andrew Strathern aloittavat antropologian oppikirjansa (1998) seuraavasti:

Tämä matka halki antropologian vie meidät maailman etäisiin kolkkiin - Afrikan autiomaihin ja eteläisen Tyynenmeren korallilaguuneille - ja johdattaa meidät sitten takaisin 1990-luvun kriiseihin ja monimutkaisuuksiin ja kohti sarastavan vuosisadan haasteita. Voimme hyvin pysähtyä ennen lähtöä ja kysyä, miksi kannattaa valita tällainen kiertotie , joka vie meidän halki elämäntapojen, jotka ovat kadonneita tai muotoaan muuttaneita.

Sama matkan vertauskuva esiintyy Eriksenin kirjan alussa:

Tämä kirja on kutsu matkalle, joka on kirjoittajan mielestä matkoista palkitsevin - ja ehdottomasti yksi pisimmistä. Se johdattaa lukijan Amazonin kosteista sademetsistä arktisen alueen kylmille puoliaavikoille; Manhattanin pilvenpiirtäjiltä Sahelin savimajoihin; Uuden Guiden ylänkömaan kylistä Afrikan suurkaupunkeihin.

Miksi tällainen työläs matkanteko siis kannattaa? Mikä on sen taustalla oleva credo? Esittämäänsä kysymykseen Keesing ja Strathern itse vastaavat kaunopuheisesti:

Matka kaukaisiin ja merkillisiin kansoihin ja paikkoihin ja takaisin nykyisyyteen on se reitti jolle antropologit itse ovat suunnanneet. Tällä on edelleen mukaansatempaava tärkeys, jos meidän tavoitteenamme on ymmärtää nykyistä monimutkaisuutta ja jos tarkoituksenamme on löytää edestämme polkuja kohti elinkelpoisia inhimillisiä tulevaisuuksia. Antropologien hallitsema aineisto edustaa inhimillisen kokemuksen kumuloitumista eri ajoissa ja paikoissa: ihmiskunnan kasautunutta viisautta - ja hulluutta. Tässä kokemuksen kertymisessä, sen erilaisissa kulttuurisissa muodoissa, on ratkaisevaa todistusaineistoa inhimillisistä eroista ja niissä piilevistä samankaltaisuuksista, ihmisluonnoista ja institutionaalisista vaihtoehdoista.

Toisin sanoen antropologia tieteenalana on erityisessä mielessä maapalloistunutta tai globaalia. Antropologisen tiedon kannalta kysymys inhimillisen elämän yhtäältä partikulaarisesta luonteesta (eroista ja vaihtelusta) ja toisaalta universaalista perustasta on keskeinen.

Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian kotisivuilla antropologia kuvataan seuraavasti. Lihavoinnit lisätty.

Ihmisyyden perustekijöihin kuuluvat kaikkialla sosiaalisen elämän monimuotoisuus ja kulttuurierot. Antropologia on näiden erojen systemaattista, vertailevaa tutkimusta. Siitä syystä antropologian tavoitteena on tuntea niin monta inhimillisen elämän muotoa kuin mahdollista. Antropologinen tutkimus perustuu usein pitkäaikaiseen kenttätyöhön vieraassa kulttuurisessa ympäristössä, ja se tuottaa syvällistä asiantuntemusta kohteena olevasta kulttuurialueesta. Kulttuuristen tekijöiden antropologinen tarkastelu ei kuitenkaan rajoitu yhden maantieteellisen alueen tai yhteisön tutkimukseen vaan edellyttää laaja-alaista etnografista vertailua. Antropologian opetuksen perimmäisenä tavoitteena on kyky tarkastella niin mikrotason sosiaalista elämää kuin globaalin järjestelmän ilmiöitä vertailevasta näkökulmasta, jossa jatkuvasti ylitetään tutkijan aikaisemman kokemuspiirin rajat

Antropologian kotisivuihin kannattaa tutustua saadakseen kuvan siitä, minkälaista tutkimusta helsinkiläiset antropologit nykyään harjoittavat.

MATKAN METAFORASTA ANTROPOLOGIAN TUNNUSPIIRTEISIIN

Matkan vertauskuva viittaa useisiin antropologialle tunnusomaisiin piirteisiin.

(1) MATKAN VERTAUSKUVA VIITTAA TOSIASIALLISIIN MATKOIHIN - KENTTÄTYÖHÖN

Useimmat antropologit matkustavat kentille - usein kaukaisille, yhä useammin myös suhteellisen läheisille maantieteellisessä merkityksessä. Näissä paikoissa antropologit tekevät kenttätyötä. Kenttätyö tiedon hankkimisen tapana edellyttää pitkäaikaista ja intensiivistä osallistumista tutkittavien ihmisten elämään, tarkkaa havainnointia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa sekä riittäviä kieli- ja kommunikaatiotaitoja, jotta vuorovaikutus ihmisten kanssa voi johtaa sensitiiviseen ymmärrykseen.

Antropologisen kenttätyön keskeinen menetelmä on osallistuva havainnointi. Tämä kaksiosainen käsite kuvaa kenttätyön kahtalaista luonnetta: yhtäältä pyrkimystä osallistumiseen fyysisen ja sosiaalisen läsnäolon kautta, vuorovaikutukseen ja kommunikaation ja toisaalta väistämätöntä ja välttämätöntä ulkopuolisen perspektiiviä, joka puolestaan kiteytyy keskeisessä aineistossa kenttämuistiinpanoissa. Aineisto ei kerry (pelkästään) kyselemällä, ei (vain) systemaattisella havainnoinnilla mutta ei myöskään eläytymällä. Verkkokurssilla on oheislukemistona suomalaisten antropologien lyhyitä kirjoituksia, etnografisia vinjettejä, joista monista välittyy kuva kenttätyön erityisluonteesta.

Mutta suppeammassa merkityksessä antropologien menetelmät ovat moninaisia. Niihin kuuluvat osallistuvan havainnoinnin lisäksi myös haastattelut, suullisen perinteen kerääminen, kotitalouskyselyt, toimeentulon ja omistusoikeuksien kartoittaminen ja arkistotutkimus. Kenttätyössä kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten menetelmien erottelu ei ole olennainen.

Kaikki nämä seikat ovat edellytyksenä holistiselle tutkimusotteelle. Holismin käsite viittaa laajaan perspektiiviin, jossa sosiaalista todellisuutta ei paloitella erillisiin instituutioihin tai osa-alueisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita - etenkään nykytutkimuksessa - kaikenkattavuutta. Antropologit keräävät aineistoa ja kirjoittavat rajatuista aiheista, mutta osittain jo kenttätyön kautta rakentuu käsitys siitä, mitkä seikat ovat kyseisen ilmiön kannalta tärkeitä. Mutta holismi merkitsee myös käsitystä kulttuurista tai yhteiskunnasta integroituneena kokonaisuutena.

Holismin idea pitää siten sisällään kiistanalaisia teoreettisia näkemyksiä. Onko kulttuuri tosiaan yksi, rajattavissa oleva, integroitunut, sisäisesti yhtenäinen kokonaisuus? Mitkä ovat yhteiskunnan tai yhteisön rajat (mittakaavan ongelma)? Yksi seikka on kuitenkin jokseenkin kyseenalaistamaton: antropologinen tieto edellyttää tarkkaa kontekstualisointia. Tämä ajatus on kulttuurirelativismin ytimessä.

Kontekstualisointi tarkoittaa yleisimmässä merkityksessään taustaa, asiayhteyttä tai kokonaisuutta, johon tarkasteltava asia liitetään. Tyypillisimmin antropologiassa on kyse kulttuurisesta kontekstista, johon mikä tahansa tapa, käsitys tai uskomus on liitettävä. Mutta yhtä enemmän tämä konteksti pitää sisällään myös historiallisen kontekstin (esimerkiksi kolonialismin). Laajuuden ohella, kolmanneksi, kyse on myös jonkun tapahtuman tai tilanteen välittömästä kontekstista. Yksittäistenkin toimen tai ilmaisun ymmärtäminen edellyttää sen (vuorovaikutus)tilanteen ymmärtämistä, johon se sijoittuu. Sosiaalisten suhteiden ja kommunikaation vivahteiden hahmottaminen edellyttää sekä osallistuvan havainnoinnin kautta saavutettua sensitiivisyyttä että ymmärrystä siitä sosio-kulttuurisesta kontekstista, jonka puitteissa ihmiset toimivat.

(2) MATKAN VERTAUSKUVA VIITTAA PERSPEKTIIVIIN - VERTAILUUN

Edellä mainittujen vaatimusten takia yksi antropologi ei kuitenkaan voi tehdä kenttätyötä kovin monessa paikassa. Itse asiassa useat tunnetut antropologit ovat keskittyneet vain yhden tai kahden yhteiskunnan, kulttuurin tai etnografisen alueen intensiiviseen, pitkäaikaiseen tutkimiseen. Matkustamisella on kuitenkin myös kuvaannollinen merkityksensä. Antropologinen perspektiivi on vertaileva. Yleisimmällä tasolla vertailu palautuu ihmisten perimmäisen samankaltaisuuden ja toisaalta systemaattisten erojen välisen suhteen ymmärtämiseen.

Vertaileva ote on kuitenkin erilainen kuin yhteiskuntatieteissä yleensä. Vain harvoin vertailtavat yksiköt ovat valtioita. Aiemmin vertailun kautta pyrittiin luonnontieteelliseen objektiivisuuteen ja yleistettävyyteen. Nykyään vertailu voi toimia tiettyjen etnografisten alueiden sisällä edelleen tällä tavalla. Mutta se on saanut myös uudenlaisia ulottuvuuksia, joissa pyrkimyksenä on vastakkainasettelujen ja rinnastusten kautta tehdä monimutkaiset ilmiöt näkyviksi. Antropologiseen tutkimukseen sisältyy väistämättä, joskin useimmiten implisiittisesti, vertailu tutkijan "oman kulttuurin" kanssa, miten tämä sitten määrittyykin.

Vertailun kautta voidaan tehdä sekä "vieras tutuksi että tuttu vieraaksi". Tutkimukset melanesialaisesta vaihdosta voivat esimerkiksi tarjota perspektiivejä niihin vaihdon muotoihin, jotka luonnehtivat markkinataloutta tai taloudellista neoliberalismia - tai, yleisemmin, ne voivat auttaa hahmottamaan länsimaisen individualismin periaatteita uusilla tavoilla. Tai tutkimukset noituuden uusista ilmenemismuodoista tai helluntailaisuuden voimakkaasta leviämisestä voivat kertoa uudenlaisia asioita modernisuudesta. Toisin sanoen antropologinen teoria kantaa mukanaan niitä kulttuurisia konteksteja, joissa tutkimukset on tehty mutta samalla tietyt käsitteet, tulkinnat ja teoriat voivat, sanokaamme, matkustaa etnografiselta alueelta toiselle. Ja voidaan sanoa, että antropologiset peruskäsitteet ovatkin luonteeltaan vertailevia.

Samalla antropologia on keskustelua siitä, mikä on vertailtavissa. Vertailu rikkoo totunnaisia käsityksiä ilmiöiden välisistä eroista. Esimerkiksi länsimainen tiede ja noituususkomukset voidaan asettaa rinnakkain. Toisaalta voidaan kyseenalaistaa käsityksiä tiettyjen ilmiöiden ja instituutioiden samankaltaisuudesta. Voidaanko esimerkiksi käyttää sukupuolen käsitettä vertailun pohjana (ja tarkastella ns. 'naisten asemaa') kun kontekstualisointi tuo variaation lisäksi esille myös käsitteiden perimmäisen suhteellisuuden? Tämä tarkoittaa myös sitä, että niiden oletettu yleispätevyys on kiistettävissä.

Tähän kysymykseen tulemme palaamaan kurssin eri osioissa. Etnosentrismi ei tarkoita pelkästään arvottamista vaan myös tietyt käsitteet voivat kantaa mukanaan ongelmallisia tai vääristäviä oletuksia ilmiöiden, ihmisten ja sosiaalisen elämän luonteesta. Otettakoon esimerkiksi vaikkapa käsitteet 'yksilö', 'vapaus' ja 'moderni'.

(3) MATKAN VERTAUSKUVA VIITTAA TUTKIMUSTEN LUONTEESEEN - ETNOGRAFIOIHIN

Kenttätyö edellyttää tosiasiallista matkaa ja analyysi taas vertailevan perspektiivin ohjaamaa kuvaannollista matkaa. Lopputuloksena on etnografia, kirjaimellisesti kansan kuvaus. Etnografia sisältää edelleen matkan jälkiä, mikä tekee kuvauksesta partikularistisen (yksityiskohtaisuuden ja erityisyyden merkityksessä) ja narratiivisen verrattuna yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen valtavirtaan. Tämä ei tee tutkimuksista kuitenkaan deskriptiivisiä siinä mielessä, että ne olisivat matkakertomuksen kaltaisia. Eriksenin englanninkielinen nimi Small plates, large issues kirjan nimi kertoo osuvalla tavalla antropologian antropologian erityisen empiirisyyden ja teoreettisuuden luonteesta. Etnografisen kuvauksen tyylit ovat vaihtelevia ja muuttuvia, mutta etnografisuus on kuitenkin antropologisten tutkimusten olennainen tekijä.

Kaiken kaikkiaan universaalin ja partikulaarisen välinen suhde ja jännite on jatkuvasti antropologian polttopisteessä. On tietysti oltava jotain yhteistä, jotta ylipäätään voimme käsittää ja käsitteellistää eroja. Mutta samalla vertailu voi tuoda esille sellaisia perustavanlaisia eroja, jotka voivat kyseenalaistaa 'universaalia' tai 'luonnollista' koskevat ideamme ja käsitteemme.

ANTROPOLOGINEN PERSPEKTIIVI: KESKEISIÄ KÄSITTEITÄ

Kulttuuri: jaettu ja eriävä ihmisyys

Kulttuuri tai Sivilisaatio, ymmärrettynä laajassa etnografisessa merkityksessä, on se kompleksinen kokonaisuus, joka koostuu tiedosta, uskomuksista, taiteesta, moraalista, laista, tavoista sekä kaikista muista kyvyistä tai tottumuksista, jotka ihminen on omaksunut yhteiskunnan jäsenenä. (E. B. Tylor 1871)

Tylorin jäsenyys on ensimmäinen - ja varmasti tunnetuin - määritelmä, jossa jäsennetään antropologisen kulttuurikäsitteen keskeisiä piirteitä. Kulttuurin klassinen käsitys oli erottanut (korkea)kulttuurin tavoista ja yhdistänyt kulttuurin sivistykseen sanan elitistisessä merkityksessä. Tylor sen sijaan viittaa laajuuteen, kompleksiseen kokonaisuuteen sekä siihen, että kulttuuri on omaksuttu yhteiskunnan jäseninä. Tämä näkemys erosi selvästikin tavasta liittää kulttuuri henkisyyteen ja korkeakulttuuriin.

Eriksenin määritelmä (s. 15) poikkeaa tästä yllättävän vähän, ottaen huomioon sen, että niitä erottava aika kattaa käytännössä koko akateemisen antropologian historian omana tieteenalanaan. Tämä yhdenmukaisuus on kuitenkin harhaanjohtavaa. Erilaiset tavat käsitteellistää kulttuuria ovat aina olleet teoreettisten kiistojen keskiössä.

Vallitsee suhteellinen - mutta vain suhteellinen - yksimielisyys siitä, että seuraavat piirteet liittyvät kulttuuriin.

• Kulttuuri on erottamaton osa inhimillisyyttä
• Kulttuuri on opittua
• Kulttuuri on jaettua
• Kulttuuri on ainakin jossakin määrin integroitunut kokonaisuus

Lista on kovin lyhyt. Siihen voisi liittää monia muita tunnuspiirteitä, jotka eivät kuitenkaan taivu helposti listattaviksi. Tylorin mainitsemat tekijät - tiedosta tottumuksiin - kuvaavat kulttuurin kattamaa aluetta. Kulttuuri ei rajoitu kognitiiviselle alueelle, vaan sillä on myös näkyviä, konkreettisia ilmenemismuotoja kuten rakennettu ympäristö ja esineet. Lisäksi, Pierre Bourdieun sanoin, kulttuuri ei ole jotakin, mitä ihmisillä on vaan jotakin, mitä ihmiset ovat. Se on olemassa paitsi tavoissamme, myös ruumiillistuneena, implisiittisenä tietona ja esimerkiksi tunteissamme. Kulttuuri ei siis ole sääntökokoelma. Nämä seikat tekevät siitä sekä kokonaisvaltaisen että dynaamisen.

Kulttuurin käsite on luonteeltaan ristiriitainen. Kulttuuri erottaa ihmiskunnan (muusta) eläinkunnasta, inhimillinen kulttuuri on siis ihmisiä yhdistävä tekijä. Mutta toisaalta juuri kulttuuri erottaa ihmiset toisistaan kollektiivisella tasolla - eri kansoina tai kulttuureina. Partikulaarinen on kulttuurispesifiä. Toisin sanoen kulttuurin takia inhimillistä elämää luonnehtii perimmäinen samankaltaisuus (inhimillinen kulttuuri yksikkömuodossa) ja systemaattiset erot (kulttuuri monikkomuodossa: kulttuurit).

Jo kenttätyön vaatimukset - pitkäaikaisuus, intensiivisyys, kielen opetteleminen - kertovat osaltaan kulttuuristen erojen lähtökohtaisesta tunnustamisesta. Kenttätyö on monessa mielessä vaativa menetelmä, ja ainoastaan käsitys kaikkien sosiaalisten maailmojen ja kulttuurien kompleksisuudesta voi perustella sen korvaamattomuuden.

Tässä ideaalissa on itse asiassa kyse kaksisuuntaisesta liikkeestä. Yhtäältä kenttätyön intensiivisyyden uskotaan johtavan vähitellen ennakkokäsitysten purkamiseen ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamiseen. Toisaalta on myös vastakkainen liike jossa vieraasta, käsittämättömästä, jopa luotaantyöntävästä tehdään ymmärrettävää. Tämä strategia noudattaa kulttuurirelativismin periaatteita. Antropologinen tieto suhteutetaan kulttuuriseen kontekstiinsa. Ymmärtämisen ei kuitenkaan tarvitse merkitä kaiken hyväksymistä - mikä taas tarkoittaisi eettistä relativismia.

Inhimillisen todellisuuden tasot

Antropologit eivät kuitenkaan matkusta vieraisiin kulttuureihin. Kulttuuri ei ole paikka eivätkä antropologit kohtaa tutkimuskentillään kulttuuria vaan ihmisiä. Vaikka kulttuurin ilmenemismuodot ovat hyvinkin todellisia, kulttuurin käsite itsessään on abstraktio. Se on analyyttinen käsite, jonka merkitys rakentuu suhteessa teoreettisiin keskusteluihin.

Kulttuuri ja yhteiskunta ovat kaksi erilaista abstraktiota samoista ilmiöistä. Eriksen ilmaisee tämän seuraavasti (s. 17):

Kulttuurin käsite viittaa olemassaolon opittuihin kognitiivisiin ja symbolisiin aspekteihin kun taas yhteiskunnan käsite viittaa inhimillisen elämän yhteiskunnalliseen organisaatioon, vuorovaikutuksen malleihin ja valtasuhteisiin.

Esimerkiksi adjektiivin 'kulttuurinen' sijasta voidaan puhua yhteiskunnallisesta tai sosiaalisesta (molemmat ovat termin social suomennoksia). Esimerkiksi sosialisaatio ja enkulturaatio viittaavat samaan ilmiöön kahdesta eri perspektiivistä. Näistä ensin mainittu on osa (brittiläistä) sosiaaliantropologian perinnettä kun taas jälkimmäinen viittaa yhdysvaltalaiseen kulttuuriantropologian käsitteistöön. Joudut nyt lukemaan Eriksenin kirjan kolmannen luvun ennen toisessa luvussa olevaa lyhyttä kuvausta antropologian historiasta. On varmaan tarpeen kertoa, että ensimmäisessä ja kolmannessa luvussa esiintyvistä nimistä Boas, Kroeber, Benedict ja Geertz edustavat yhdysvaltalaista kulttuuriantropologiaa ja Malinowski, Radcliffe-Brown, Evans-Pritchard ja Leach taas brittiläisen tradition eri suuntauksia.

Nämä kaksi näkökulmaa tai abstraktiota voidaan myös yhdistää käyttämällä adjektiivia sosiokulttuurinen. Mutta usein on myös järkevää erottaa sosiaalisen elämän kulttuurinen ja sosiaalinen tai yhteiskunnallinen aspekti toisistaan.

Mutta olemassaolon kulttuurisen ja sosiaalisen aspektin lisäksi on olemassa myös kolmas seikka, joka astuu kuvaan: materiaalinen ulottuvuus. Sosiokulttuurisesti määräytyvän voidaan sanoa olevankin pohjimmiltaan luonnollista (siis biologista, geneettistä) tai heijastavan ihmisten sopeutumista luonnonoloihin.

Kuvitellaanpa, että nämä tasot tai ulottuvuudet ovat erotettavissa ja nimettävissä seuraavasti, kuten Knauft (1996) on tehnyt luonnostellessaan antropologisen teoria "genealogioita":

• symbolinen
• sosiaalinen
• materiaalinen

Tällainen jaottelu tuntuu varmaan useimmista järkeenkäyvältä. Ja myös tämä järjestys - "pohjalla" oleva materiaalinen ulottuvuudesta ja ylimpänä oleva symbolinen ulottuvuus noudattaa tyypillisiä näkemyksiä.

Materiaalinen taso "koskee fyysisen ja ruumiillisen maailman asettamia rajoituksia" - Eriksenin terminologiassa sisäistä ja ulkoista luontoa - ja sitä, "miten ihmisryhmät toimivat kohdatakseen tai päihittääkseen nämä rajoitukset" (Knauft 1996: 11). Tässä toimeentulon hankkiminen ja taloudellinen toiminta ovat luontevasti keskiössä.

Symbolinen taso muodostaa toisen ääripään. Se koskee ihmisten representaatioita maailmasta: ajattelua, emootioita, mielikuvitusta, arvoja sekä näiden ilmauksia. Tässä on edelleen erotettavissa kollektiivinen eli 'kulttuurinen' ja yksilöllinen eli 'psykologinen' ulottuvuutensa. Sosiaalinen taso näiden välissä puolestaan koskee sosiaalisen toiminnan järjestelmää ja ihmisten sosiaalista organisoitumista ryhmiin.

Kaikki nämä ulottuvuudet ovat tietysti samanaikaisesti olemassa, ihmisyys on kaikkea tätä. Ajattele esimerkiksi universaaleja inhimillisiä perustarpeita kuten ravinnon tai suojan (asumuksen ja vaatetuksen) tarvetta. Voit varmaan ilman antropologian johdantokurssiakin oitis kuvitella erilaisia tapoja tyydyttää tämä tarve, eri aikoina ja eri paikoissa. Ja yhtä lailla helppoa on ymmärtää, että erojen selittämisessä voidaan tukeutua kaikkiin näihin ulottuvuuksiin. Mutta analyysin tasolla tilanne on monimutkaisempi: kaikkea ei voi yhdistää samaan selitykseen.

1960-luvun angloamerikkalaisessa antropologiassa oli kilpailevia lähestymistapoja, jotka puolustivat yhden tason ensisijaisuutta verrattuna toisiin. Jotkut näistä suuntauksista olivat hiipumassa tai muokkaantumassa, toiset taas voimistumassa. Kärjistetyssä muodossa näkemyserot voidaan ilmaista seuraavasti:

Symbolinen antropologia: kulttuuri oli symbolinen järjestelmä.

Brittiläinen sosiaaliantropologia: kulttuuri on erottamaton osa sosiaalista rakennetta, heijastaa sitä ja edesauttaa sen integraatiota

Materialistinen antropologia: kulttuuri koostuu (rationaalisesta) toiminnasta, jossa on kyse ekologisiin ja taloudellisiin rajoituksiin sopeutumisesta.

"Tarina jatkuu", kirjoittaa Knauft (mts. 11) , siten että "nämä kolme perspektiiviä sosio-kulttuuriseen elämään eivät tyytyneet kukin omaan paikkaansa; jokainen niistä yritti väittää, että sen oma sosio-kulttuurisen elämän taso oli primäärinen ja toiset olivat sekundäärisiä tai sen johdannaisia". Symbolisen tason ensisijaisuutta korostavat näkemykset ovat idealistisia ja materiaalinen taso nähdään perustavana taas materialismissa.

Idealisteille ihmisluontoa voidaan lähestyä ajattelun, mielikuvituksen, hengen ja ideoiden kautta. Tässä kulttuuri nähdään suhteellisen itsenäisenä, se ei välttämättä muutu vaikka materiaaliset olot muuttuisivatkin. Materialisteille taas kyse on ennen kaikkea luonnosta, välttämättömyyksistä, eloonjäämisestä ja biologiasta. Kulttuuri on materiaalisten olojen tuotetta, se heijastaa niitä (biologiaa, ympäristöoloja).

Klassinen kahtiajako sieluun ja ruumiiseen on tämän erottelun yksi ilmenemismuoto. Ja tässä muodossa molemmat näkemykset ovat deterministisiä: yksi tekijä nähdään määräävänä. Kun kompleksiset kulttuuriset ja sosiaaliset ilmiöt selitetään yksinkertaisilla syillä, siis redusoidaan eli palautetaan ikään kuin alemmalle tasolle, puhutaan myös reduktionismista. Esimerkiksi sosiaalisen (ilmiön) selittäminen psykologisella (psyykkisillä tekijöillä) tai kulttuurisen ilmiön selittäminen biologisilla syillä johtavat tyypillisesti ja helposti syytteisiin reduktionistisesta selittämisestä.

Mutta kiistelyissä melkein mikä tahansa vastaväite voidaan leimata deterministiseksi, oli kyse sitten materialistisesta determinismistä, kulttuurideterminismistä tai sosiaalisesta eli sosiologisesta determinismistä. Kulttuurideterminismi korostaa kulttuurin koherenssia ja itsenäisyyttä sekä kulttuurien välisiä eroja. Näin esimerkiksi kysymykset historiallisesta rakentumisesta, eriarvoisuudesta ja ihmisten kyvystä toimia tai ajatella toisin voidaan helposti sivuuttaa. Äärimmäisessä, populäärissä muodossaan kulttuurideterminismi johtaa kulttuurikäsitteen ylikuormittamiseen. Tällöin kulttuurista puhutaan samaan sävyyn kuin aiemmin rodusta.

On ilmeistä, että tällaiset kiistat eivät pääty koskaan yksinkertaiseen lopputulemaan tai ratkaisuun. Knauftin mukaan kiista jatkui kunnes erillisiksi oletettujen todellisuuden tasojen väliset rajat hämärtyivät. On totta, että yksinkertaistetut, deterministiset näkemykset eivät hallitse antropologisia nykykeskusteluja. Mutta tämä kolmijako auttanee osaltaan hahmottamaan antropologisia kiistoja johdantokurssin puitteissa.

LISÄÄ PERUSKÄSITTEITÄ

Eriksenin kirjassa ja verkkokurssilla on yksi - myös yllä olevaan esittelyyn - liittyvä dikotomia, joka toistuu monien teemojen yhteydessä.

LUONTO-KULTTUURI tai, Eriksenin suosimassa muodossa

LUONTO-YHTEISKUNTA

Mutta on syytä jo tässä vaiheessa tuoda esille muitakin tärkeitä jaotteluja. Ensimmäinen näistä koskee yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Teoreettisena kysymyksenä tämä saa kaksi muotoa. Ensinnäkin tästä monimutkaisesta vastakkainasettelusta kumpuaa järjestelmänäkökulman ja toimijanäkökulman välinen ero. Nämä ovat kaksi erilaista näkökulmaa sosiaaliseen elämään.

Toinen tähän liittyvä, jatkuvasti toistuva erottelu kahden lähestymistavan välillä kiertyy rakenteen ja prosessin välisen vastakohdan ympärille. Rakenne viittaa tässä niihin sosiaalisen elämän aspekteihin, joita pidetään (suhteellisen) pysyvinä, (suhteellisen) riippumattomina yksilöistä, (piilevän) järjestyksen tai logiikan omaavina ja sosiaalista toimintaa ohjaavina. Tästä erotuksena prosessit viittaavat toimintaan, toimijoihin, strategioihin, historiaan ja muutokseen. Asiaa selventää ehkä analogioiden etsiminen Jos etsimme analogioita muiden tieteenalojen puolelta, ensin mainittu olisi eräänlaista yhteiskunnan tai kulttuurin muoto-oppia: arkkitehtuuria, anatomiaa tai morfologiaa. Jälkimmäisen vastineet taas löytyisivät pikemminkin fysiikasta ja kemiasta. Näin saamme siis kolme käsiteparia:

YHTEISKUNTA - YKSILÖ
JÄRJESTELMÄNÄKÖKULMA - TOIMIJANÄKÖKULMA
RAKENNE - PROSESSI

LÄNSI JA - MIKÄ?

Sovittakoon heti alkajaisiksi: tällä kurssilla ei käytetä käsitteitä alkukantainen, varhaiskantainen, primitiivinen tai luonnonkansa deskriptiivisessä merkityksessä, siis viittaamaan epämääräisellä, yleistävällä ja (vähintään implisiittisesti) arvottavalla tavalla - keihin? Entäpä Länsi? Missä se sijaitsee, mitkä ovat sen maantieteelliset rajat?

Toinen vakiintunut terminologia taas perustuu taloudellisiin eroihin. Voidaan puhua esimerkiksi ei-teollisista yhteiskunnista, kehitysmaista, kolmannen maailman maista tai Etelästä. Joissakin yhteyksissä nämä luonnehdinnat ovat paikallaan - silloin, kun puhutaan taloudellisista eroista tiettyjen kriteereiden mukaan mitattuna maailmanjärjestelmän tai globaalin järjestelmän perspektiivistä. Nämä käsitteet kertovat globaalin järjestelmän rakenteesta. Mutta monissa tapauksissa näin niputetaan perusteettomalla tavalla yhteen kaikki muut yhteiskunnat (tai Toiset) sen perusteella, mitä näistä puuttuu.

Miten nämä määrittelyt sitten voitaisiin korvata vaihtoehtoisella, neutraalilla termillä? Ei mitenkään. Keesing ja Strathern käyttävät oppikirjassaan tosin käsitettä heimoyhteiskunta suurin varauksin, sallittakoon se tälläkin kurssilla. Mutta ilmaisuja voidaan ja niitä tulee täsmentää. Yksi tapa täsmentää ovat erisnimet: kansojen, paikkojen, kulttuurialueiden nimet.

Eriksenin kirjan eri luvuissa on erilaisia tapoja tehdä erotteluja. Vaikka nämä jaottelut ovat (monesti) dikotomisia ja useimmiten ongelmallisia, niihin liittyy kaksi olennaista seikkaa. Ensinnäkin nämä jaottelut eivät jaa maailmaa kahteen osaan. Toiseksi - ja tämä on olennaista - ne ovat analyyttisia jaotteluja ja osa teoreettisia keskusteluja. Ne ovat siis kiistettävissä, kehiteltävissä ja esimerkiksi muokattavissa niin, että erojen puitteissa hahmottuukin yllättäviä samankaltaisuuksia jotka ilman jaottelua olisivat jääneet hahmottumatta. Näin saamme siis lukuisia erotteluja, jakoja ja käsitteitä, joita saa ja tuleekin käyttää - irrottamatta niitä kuitenkaan yhteydestään.

On vielä yksi tyypillinen tapa jakaa maailma: moderni ja traditionaalinen. Sosiologien kursseilta olet oppinut, että nämä ovat sosiologisen teorian kannalta mitä keskeisin käsitepari. Antropologiassa tilanne on toinen, koska kysymys (länsimaisen) yhteiskunnan modernisoitumisesta ei ollut keskeinen tieteenalan eriytyessä muista yhteiskuntatieteistä. Mutta tämä käsitepari on kuitenkin relevantti, ja sen tekee mielenkiintoiseksi - jälleen - sen ilmeinen ongelmallisuus. Jack Goody on kirjoittanut "länsimaisen modernisuuden myytistä" seuraavasti:

Muut yhteiskunnat ovat ihan yhtä moderneja kronologisessa mielessä - aikalaisia, nykyisiä - kuin meidän omamme; meidän tulee aina muistuttaa itseämme siitä, että länsimaiset sosiologit ja historioitsijat tarkoittavat länsimaista modernia puhuessaan modernista. (Goody 1998: 103).

Tosiasia on, että antropologian perinteiset tutkimuskohteet ovat muuttuneet huomattavasti viimeisen sadan vuoden aikana. Ja itse asiassa varsinainen empiirinen tutkimus - kenttätyö- alkoi antropologiassa aikakaudella, joka merkitsi, siltä vaikutti, perinpohjaisia, väistämättömiä muutoksia, jopa tutkittavien kulttuurien katoamista. Kenttätyön pioneerina pidetyn Bronislaw Malinowskin etnografia (1922:xv) alkaa seuraavilla pahaenteisillä sanoilla:

Etnologian surkuhupaisana ellei traagisenakin kohtalona on se, että juuri kun aletaan pystyttää työpajoja, hioa työkaluja ja valmistautua valittuun tehtävään, tutkimusaineisto katoaa tiehensä toivottoman nopeasti. Samalla hetkellä kun tieteellisen, kenttätyöhön perustuvan etnologian menetelmät ja tavoitteet ovat saaneet muotonsa ja kun tutkimustyöhön koulutetut miehet ovat alkaneet matkustaa kaukaisiin maihin alkuasukkaita tutkimaan, nämä häviävät lopullisesti aivan silmiemme alla. (Malinowski 1984, xv.)

Nyt, kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin, tällainen luonnehdinta näyttäisi päällisin puolin olevan vielä enemmän paikallaan. Mutta antropologinen tutkimus on tänä aikana kehittynyt niin, että vaikka monissa tapauksissa tutkimuskohteet (kylät, heimoyhteiskunnat) ovat voineet tosiaankin fyysisesti hävitä, uusia on tullut tilalle. Ja vaikka muutokset ovat monesti radikaaleja, tilanteen vakavuuden myöntäminenkään ei ole johtanut lamaantumiseen. Siksi kysymys muutoksesta on erottamaton osa antropologisia tutkimuksia. Tämä voidaan myös pukea muotoon, jossa käytetään käsitettä moderni. Kysymyksenasetteluja koskeviin käsitepareihin voidaan siksi lisätä vielä yksi:

MODERNI-TRADITIONAALINEN

Mutta tällöin kyse ei voi olla Goodyn mainitsemasta "länsimaisesta modernista". Viime aikoina on keskusteltu siitä, onko nykymaailmassa kyse monenlaisista ja monimuotoisista modernisuuksista. Yhtenä erona on se, että muutoksen voimat näyttävät pitkälti ulkopuolelta tulleilta - kolonialismin, valtionrakentamisen, markkinatalouden ja globalisaation muodossa. Siksi globaalin ja paikallisen välinen suhde on yksi yleinen tapa asettaa kysymys muutoksesta. Eriksenin kirjan loppuosassa (luvuissa 16 - 19) tarkastellaan varsin laajasti näitä kysymyksiä. Toisaalta jopa moninaisuuden korostaminen voi johtaa taipumukseen tarkastella vain paikallisia vasteita, vastakaikuja ja vastarintaa globaalille modernisuudelle, mikä tuo tulkintoihin helposti ennalta määrättyjä jäsennyksiä.

Läpi kirjan rikotaan kuitenkin totunnaisia rajoja menneen ja nykyisen sekä kotoisen ja toisaalla olevan välillä. Tyypillisimmin esittelyissä käytetään etnografista preesensiä, vaikka muutosten kiivaus ja dramaattisuus onkin varmaan ilmeisempään 'toisaalla' kuin meillä. Mutta ennustukset katoamisesta eivät ole kuitenkaan toteutuneet, imperfektimuoto olisi siksi perusteeton ja jopa väheksyvä. Pikemminkin etnografioissa kuvataan nykyään erilaisia transformaatioita, uudelleen elvyttämisiä ja uudenlaista tietoisuutta kulttuurista ja traditioista.

***

Palataan lopuksi alkuun, matkan ideaan. Seuraavat valokuvat vievät meidät kahteen, jatkossakin tutuksi tulevaan paikkaan, Trobriand-saarille Melanesiaan ja nuerien pariin nykyiseen Etelä-Sudaniin. Ensimmäisen maailmansodan aikaista elämää Trobriand-saarilla oli kuvannut Bronislaw Malinowski. Lisäksi on tarjolla välähdys nykypäivään Trobriandeilla. Jälkimmäiset kuvat eivät ole varsinaisesti etnografisia valokuvia.

Toinen valokuvien sarja kuvaa nykyisessä Etelä-Sudanissa asuvia nuereja. Kuvat ovat antropologi Sharon Hutchinsonin ottamia 1980- ja 1990-luvuilla. Nuerit teki tutkimuksillaan tunnetuiksi antropologi E.E. Evans-Pritchard. Kuvat löytyvät Africa Focus-sivuilta.

Toimi seuraavasti:

1. Mene sivustolle
2. Tee haku valitsemalla ensin valikosta teksti Search by Collection, Subject or Country ja kirjoittamalla sitten sana nuer kohtaan browse.
3. Seuraavassa vaiheessa saat listan hakusanoista, joissa on 41 osumaan hakusanalle nuer. Klikkaa lukua 41
4. Klikkaamalla kohta title saat myös näkyviin myös selostukset kuvista, ja voit selata niitä eteenpäin painamalla nuolta oikeassa ala- tai ylänurkassa.

Huomaathan, että kuvat ovat tekijänoikeussuojattuja, joten niitä ei saa kopioida. Tekijänoikeudet voit lukea täältä.

http://africafocus.library.wisc.edu/copyright.html.

Africa Focus -sivustolle

http://africafocus.library.wisc.edu/AfricaFocus.html

Minkälaisia kysymyksiä nämä kuvat herättävät?

LISÄLUKEMISTO

Tapaninen, Anna-Maria: Sinne ja takaisin. Lähiökenttätyöstä kaupunkiantropologiaan (pdf -tiedosto).