luku 1 luku 2 luku 3 luku 4 luku 5 luku 6 luku 7

V SUKULAISUUS

ALUKSI

Verkkokurssin viidennessä luvussa käsittelemme sukulaisuutta ja avioliittoa.

Kurssin tässä osiossa tarkoituksena on

  • perehtyä sukulaisuuden tutkimuksen keskeisiin käsitteisiin
  • oppia ymmärtämään erilaisia teoreettisia näkökulmia sukulaisuuteen, etenkin rakennefunktionalistisia ja strukturalistisia näkemyksiä sukulaisuuden olemuksesta
  • pohtia universaalin ja kulttuurispesifin sekä luonnollisen ja kulttuurisen välistä suhdetta
  • miettiä, miten sukupuolta ja sukulaisuutta koskevat kysymyksen liittyvät toisiinsa erottamattomilla tavoilla
  • hahmottaa (alustavasti) niitä tekijöitä, jotka yhdistävät sukulaisuuden tutkimuksen muihin tämän kurssin osioihin: talouteen, politiikkaan, rituaaleihin ja kosmologioihin

Oppimateriaali  koostuu neljästä osasta

A. Sukulaisuus: ihmisluonto, biologia ja kulttuuri

  1. Elämän tosiasiat ja kulttuuriset käsitykset: "Mutta eiväthän ihmiset ole sikoja!"
  2. Amerikkalainen sukulaisuus
  3. Insestikielto ja eksogamia

B Sukulaisuus ja sosiaalinen organisaatio

  1. Sosiaaliset ryhmät ja sosiaaliset kategoriat
  2. Sukulaisuus polveutumisena
  3. Systemaattisuus ja evoluutio
  4. Sukupuoli, polveutuminen ja sosiaalinen organisaatio
  5. Linjasukujen segmentaatio ja korporatiivisuus
  6. Asumismuodot
  7. Linjasuvun jatkuvuudesta vaihtosuhteisiin

C Linjasukuteoria ja allianssiteoria

  1. Linjasukuteoria
  2. Allianssiteoria

D Avioliitot

  1. Eksogamia
  2. Endogamia
  3. Morsiusmaksu ja myötäjäiset
    • Morsiusmaksu
    • Nuerit: karja ja veri
    • Trobriand-saarelaiset: jamssit
    • Myötäjäiset
  4. Biologisesta reproduktiosta sosiaalisten suhteiden reproduktioon

Kirjan luvut

Eriksenin kirjassa näitä teemoja käsitellään luvuissa 7 ja 8 Lisäksi tämän osion yhteydessä luetaan Eriksenin kirjan luku 9, jossa tarkastellaan sukupuolta ja ikää. 

Vinjetit

Verkkokurssia varten on kirjoitettu kaksi vinjettiä.

Reea Hinkkanen, 2003:
       Isiä, veljiä ja isän veljiä (pdf).

Anna-Maria Tapaninen, 2003:
       Sivupolku: Isän veri, siemen ja kromosomit (pdf)

Lisälukemisto

Osion teemoja on käsitelty  kahdessa verkkokurssia varten digitoidussa suomenkielisessä artikkelissa, jotka ilmestyivät Tapio Nisulan toimittamassa kirjassa Näköaloja kulttuureihin (Helsinki: Gaudeamus 1994).

Assmuth, Laura & Anna-Maria Tapaninen 1994. Antropologian naisongelma.

Kaartinen, Timo 1994. Polveutuminen, avioliitot ja sukulaisuuden kieli.

 

A. SUKULAISUUS, IHMISLUONTO, BIOLOGIA JA KULTTUURI

Sukulaisuudessa on kyse ilmiöistä, jotka ovat tunnistettavissa myös eläinmaailmassa, ainakin nisäkkäiden ja lintujen kohdalla. Ilmeisimpiä näistä ovat naaraan ja uroksen/koiraan välinen ero, pariutuminen/paritteleminen, lisääntyminen sekä jälkeläisten ruokkiminen ja hoitaminen. Viittaamme näihin ilmiöihin helposti tavoilla, jotka pohjautuvat sukulaisuuden käsitteistöön. Käytämme esimerkiksi sukupuolieroon, avioliittoon, vanhemmuuteen, lapsiin ja sisaruksiin viittaavia käsitteitä ja ilmaisuja.

On suorastaan väistämätöntä - inhimillistä - inhimillistää eläinmaailma, siis heijastaa siihen inhimillisiä tunteita, kognitiivisia kykyjä ja sosiaalisia suhteita. Mutta sama tapahtuu jatkuvasti myös toisin päin. Näemme vastaavissa inhimillisissä instituutioissa universaaleja piirteitä. Koska sukulaisuuden keskeinen elementti on biologinen tai seksuaalinen reproduktio, siis lisääntyminen tai ns. suvun jatkaminen, sukulaisuus ja sukupuoliero näyttävät helposti heijastavan ihmisluonnolle (tai jopa nisäkkäille) ominaista luonnollista perustaa.

Universaalit tekijät siis näyttäytyvät luonnollisina piirteinä, luonnon tosiasioina, jopa eläimellisinä piirteinä. Näinnaturalisoimme eli luonnollistamme yhteiskunnalliset instituutiot, toisin sanoen sivuutamme niiden yhteiskunnallisen ja kulttuurisen luonteen. Palautamme, redusoimme, kompleksiset yhteiskunnalliset ilmiöt yksinkertaisiin kausaalisiin voimiin, jotka deterministisissä selityksissä näyttäytyvät luonnonlaeilta.

Tällainen kulttuuristen kategorioiden rakentaminen ja niiden välillä liikkuminen vaikuttaa meidän yhteiskunnassamme helposti tieteelliseltä, ei kulttuuriselta tai ideologiselta päättelyltä. Osittain tämä johtunee siitä, että meille luonnontiede on varsinainen, objektiivinen tiede. Tieteellisen ja uskonnollisen päättelyn välisen rajan selkeys voidaan kuitenkin kyseenalaistaa. Kuten Mary Douglas (2000 [1966])asian esitti, kosmologisia käsityksiä ei suojaa ainoastaan se, että ne määritellään pyhiksi vaan myös se, että ne määritellään tosiksi, osiksi luonnon järjestystä.

Sukulaisuuden tavoin myös sukupuoli mielletään helposti luonnosta kumpuavaksi. Lisäksi erheelliset käsitteet primitiivinen kulttuuri ja luonnonkansat sisältävät oletuksen siitä, että näitä kansoja ohjaavat luonnonlait. Käsitys “meidän” modernisuudestamme taas perustuu evolutionistiseen päättelyyn. “Me” olisimme siis erkaantuneet luonnon kahleista edistyksen myötä, arvotettiin tämä sitten negatiivisesti tai positiivisesti. Ulkoinen luonnon asettamat rajoitukset olisivat höltyneet, ja sisäisestä luonnosta kumpuava sukupuoli määräisi sukupuolista olemistamme aikaisempaa väljemmillä tavoilla.

Vaikka luonnosta vapautuminen voidaan liittää esimerkiksi ehkäisyvälineisiin tai mahdollisuuksiin lyhentää imetysaikaa, tässä yhteydessä voidaan puhua myös yhteiskunnallisista ja kulttuurisista ilmiöistä. Esimerkkeinä voidaan mainita esimerkiksi sukupuolella leikittely, yksilöllistyminen ja perheiden merkityksen väheneminen.

Tässä käsitys muiden kansojen ”luonnollisuudesta” sekä sukulaisuuden ja sukupuolen ”luonnollisesta” pohjata yhtyvät. Antropologit ovat kuitenkin osoittaneet, että asiat voivat olla toisin ja että niitä voi ajatella toisin.

Voidaanko esimerkiksi sukupuolten välinen ero palauttaa siihen, että vain naiset tulevat raskaiksi, synnyttävät ja imettävät? Onko äitiys aina luonnollisempaa kuin isyys? Onko avioliitto vain ulkoinen muoto sisäiselle välttämättömyydelle: sukupuolierolle, naisten heikkoudelle, (miesten) seksuaaliselle mustasukkaisuudelle, ihmislasten avuttomuudelle, isyyttä koskevalle epävarmuudelle? Onko avioliiton ja sukulaisuuden perimmäinen funktio palautettavissa näihin tekijöihin?

Vai olisiko pikemminkin niin, että avioliittoinstituutio osana laajempaa sosio-kulttuurista kontekstia rakentaa sukupuolieroja ja seksuaalisuuksiakin? Pitäisikö sukulaisuuden luonnollisen pohjan sijasta tarkastella sen yhteiskunnallista ja kulttuurista rakentumista?  Juuri sukulaisuuden tutkimuksessa kysymykset luonnon ja kulttuurin tai universaalin ja kulttuurispesifin välisestä suhteesta ovat lähes väistämättömiä.

Tämä käy ilmi myös antropologian perusoppikirjojen luonnehdinnoista. Yleisellä tasolla sukulaisuudessa on kyse suhteista,“jotka pohjautuvat pariutumista, syntymää ja hoivaamista koskeviin universaaleihin inhimillisiin kokemuksiin (Schultz & Lavenda 2000: 235). Tai, kuten Robin Fox asian ilmaisi kirjansa ensimmäisen luvun ensimmäisissä lauseissa: Sukulaisuudessa ja avioliitossa on kyse elämän perusasioista. Niissä on kyse ‘syntymästä, parittelusta ja kuolemasta’, ikuisesta kehästä, joka tuntuu masentavan runoilijoita mutta joka kiehtoo, muiden muassa, antropologeja (1967, 27).

Mutta miksi sukulaisuus kiehtoo antropologeja? Ensinnäkin sukulaisuuden universaali luonne ja merkittävät erot tosiasiallisissa järjestelyissä ovat lähellä antropologian keskeistä tehtävää. Niiden kautta voidaan ymmärtää inhimillisen yhteiskunnan universaaleja rakenteita joissa on kuitenkin hätkähdyttävää vaihtelua.

Toiseksi juuri sukulaisuuden kohdalla on ilmeistä, että myös me olemme ainakin epäsuorasti mukana vertailuissa ja teoretisoinnissa. Evolutionistisen antropologian kaudella avioliitto oli juuri se sosiaalinen instituutio, joka saattoi kertoa eniten kunkin yhteiskunnan luonteesta ja kehityksen tasosta. Kehityksen alkupisteeksi oletettiin yleisesti primitiivinen promiskuiteetti, josta kehittyi ensin matriarkaatti, sitten patriarkaatti ja viimein (patriarkaalinen) ydinperhe.   

Myös länsimaisissa ja moderneissa yhteiskunnissa sukulaisuudella on sosiaalista merkitystä. Vertailuasetelma voi kuitenkin olla myös epäsuora, implisiittinen. Tapamme käsitteellistää sukupuolta ja sukulaisuutta kantavat mukanaan länsimaisia käsityksiä itsestäänselvyyksistä. Etnografiset tutkimukset voivat tuoda esille teoreettistenkin näkemysten taustalla piilevän etnosentrismin.  

Kolmas syy on ilmeisin: sukulaisuus on monissa antropologian perinteisissä tutkimuskohteissa ollut keskeisin sosiaalista elämää jäsentävä tekijä. Sukulaisuuden  analysointi edellyttää siis holistista otetta, jossa politiikka, kosmologia ja talous kietoutuvat yhteen.

Sukulaisuutta on kuitenkin vaikea määritellä tavalla, joka sisällyttäisi vaihtelut. Määritelmän täytyy olla väljä. On ehdotettu, että sosiaalisessa suhteessa on kyse ”sukulaisuudesta”, jos siihen sisältyy ainakin jotkut seuraavista ominaisuuksista:

  1. Se saadaan syntymässä ja jatkuu läpi elämän
  2. Se saa alkunsa avioliitosta
  3. Se selitetään tai oikeutetaan biologisten idiomien kautta
  4. Se liittää osapuolet sisäryhmään tai -kategoriaan, vastakohtana muille, ”ulkopuolisille”
  5. Se koskee omaisuuden tai resurssien yhteistä omistusta, käyttöä tai perimistä
  6. Se toimii perusteena perinnöllisten sosiaalisten asemien määräytymiselle

    ja/tai
  7. Se koskee pienten lasten hoitamista ja kasvatusta.

Lisäksi antropologiassa kartetaan totunnaisesti myös meille tuttujen sukulaisuuskategorioiden ja -termien käyttöä. Osittain nämä ovatkin ongelmallisia. Esimerkiksi käsitteet ’serkku’ ja ’täti’ vaativat täsmentämistä tavoilla, jotka kertovat tarkemmin sukulaisuuden laadusta. Paikallisissa terminologioissa sukulaiskategorioita erotetaan ja yhdistetään eri tavalla. Esimerkiksi isää tarkoittavaa käsitettä saatetaan käyttää myös isän veljistä.

Tämän vuoksi antropologisissa teksteissä käytetään tyypillisesti joko paikallisia käsitteitä tai teknisiä termejä, joilla sukulaisuussuhteita voidaan ilmaista yksiselitteisesti. Esimerkiksi ’serkun’ sijasta sanotaan ’äidin veljen tytär’ tai ’isän sisaren poika’. Antropologisessa sukulaisuustutkimuksessa on joukko vakiintuneita lyhenteitä, jotka ilmaisevat elementaarisia suhteita vanhempien, lasten ja sisarusten välillä.

Nämä englannin kielestä juontuvat lyhenteet näet oheisessa Sukulaisuusmerkinnät-tiedostossa. Yksikirjaimiset isolla kirjoitettavat lyhenteet lienevät olevan kaikkein yleisin merkintätapa, mutta sen rinnalle taulukossa merkittyjä kahden kirjaimen lyhenteitä saattaa esiintyä teksteissä silloin tällöin. Tällä kursilla käytetään ensin mainittua standardia. ’Äidin veljen tytär’ ilmaistaan lyhenteellä MBD, ’isän sisaren poika’ on FZS. Liiallisen monimutkaisuuden välttämiseksi tällä kurssilla käytetään myös joitakin suomenkielisiä käsitteitä, esimerkiksi ’äiti’ (M), ’isä’ (F) ja ’eno’ (äidin veli, MB).

Teknisillä nimityksillä voidaan myös kuvata paikallisia sukulaisuuskäsitteitä henkilölle, joka ei niitä tunne. Esimerkiksi kannadan, Etelä-Intiassa Karnatakan osavaltiossa asuvien kannadigojen puhuman kielen sukulaisuuskäsitettä doDDamma (kirjaimellisesti ’iso äiti’) voidaan kuvata kertomalla, että kyseisellä termillä ego – eli henkilö, jonka näkökulmasta sukulaisuussuhteita tarkastellaan – nimittää äitinsä vanhempaa sisarta (MoZ) ja isänsä vanhemman veljen vaimoa (FoBZ). Tässä tapauksessa terminologiassa tehdyt erottelut itse asiassa heijastavat avioliittokäytäntöjä, mihin palataan tämän luvun jälkipuoliskolla.

Sukulaisuustermejä ja lyhenteitä käytetään yksikössä vaikka tosiasiassa ne saattavat viitata useisiin henkilöihin. Tämä korostaa sitä, että kyse on nimenomaan sosiaalisista kategorioista, ei yksittäisistä ihmisistä. Tähän asia tulee esiin jatkossakin.

ELÄMÄN TOSIASIAT JA KULTTUURISET IDEAT: "Mutta eiväthän ihmiset ole sikoja!"

Antropologeja on askarruttanut se, että joissakin yhteiskunnissa ihmiset vaikuttavat olevan tietämättömiä biologisesta isyydestä. Esimerkiksi Malinowski kertoi, että Melanesiassa, Trobriand-saarilla ihmiset ajattelivat lasten syntyvän äidin alaklaanin baloma-hengen astuessa naisen ruumiiseen henkilapsen (waiwaia) muodossa. Isä taas ei ollut lapsen verisukulainen, eli trobriandilaisilla ei ollut käsitystä “fysiologisesta isyydestä”. Isän katsottiin kuitenkin osallistuvan lapsen syntymään, hoivaan ja kasvamiseen monilla tavoilla: esimerkiksi avaamalla äidin kohdun, muokkaamalla lapsen näköisekseen raskauden aikana ja ruokkimalla ja hoivaamalla tätä. (Ks. Malinowski 1960.) 

Tämä ei ole yksittäinen kummajaisuus. Se herättää kysymyksen siitä, että sukulaisuus ei välttämättä rakennukaan käsitykselle isyydestä ja äitiydestä niin kuin me ne miellämme. Lisäksi se saa miettimään, missä määrin käsitykset sukulaisuudesta heijastelevatkin länsimaisia ideoita verisiteistä. Tämä seikka on teoreettisesti merkittävä.

Tehdessään kenttätyötä japien (yap) parissa Mikronesiassa David Schneider kohtasi vastaavan käsityksen. Yapit uskoivat, että raskaus ei perustu yhdyntään vaan sen saavat aikaan miehen esi-isien henget. Yhtenä päivänä Schneider kertoo nähneensä miehet kastroimassa sikaa, mikä näytti osoittavan 'elämän tosiasioiden' oikean tulkinnan. Antropologeille ominaiseen tapaan hän ei olettanutkaan tietävänsä syytä tähän vaan kysyi sitä. Miehet selittivätkin kausaalisuhteet varsin ymmärrettävällä tavalla: kastroitu karju lihoo mutta ei voi saattaa emakkoa tiineeksi.

Mutta, protestoin, kaikki ovat kertoneet minulle että yhdyntä ei saa naisia raskaaksi. Se on totta, he sanoivat, mutta he olivat ymmällään ja niin olin minäkin. Emme ymmärtäneet toisiamme. Koin esittäneeni heille loogisesti epäjohdonmukaisia väitteitä jotka oikeutetusti vaativat jonkinlaista selitystä. He eivät ymmärtäneet ongelmaani, sillä hehän olivat esittäneet minulle täydellisen joukon välttämättömiä, paikkansa pitäviä faktoja ja heille asiassa ei ollut ongelmia. Ja niin jatkoimme kunnes esitin jälleen kerran ristiriidan heille: jos sika kastroidaan se ei voi hedelmöittää emakkoa. Varmastikin tämä todisti, että yhdyntä aiheuttaa raskauden. Mutta yhtäkkiä yksi miehistä ymmärsi ongelmani, sillä hän ilmaisi asian selvästi ja painokkaasti: 'Mutta ihmiset eivät ole sikoja!" Kun tämä väite oli esitetty, loppu seurasikin onnellisessa, loogisessa järjestyksessä. Olin selvästikin olettanut, että biologiset prosessit toimivat samoin kaikkien eläinten kohdalla, ihminen mukaan lukien. Mutta he taas olivat olettaneet, että ainoastaan typerys voisi yhdistää ihmiset ja siat, sillä näiden välillä oli lukemattomia eroja, joista perustavanlaatuisin oli yksinkertaisesti se, että ihmisillä on esi-isien henkiä mutta sioilla ei.

Etnosentrismi saa meidät helposti olettamaan, että vasta me - täsmällisen tiedon, ehkäisyvälineiden ja individualisoitumisen myötä - olemme pystyneet ”vapautumaan” tai irrottautumaan biologisista lainalaisuuksista. Samalla olemme irrottautuneet ”traditionaalisista” sidoksista, joka koskevat niin sukulaisuutta, perhettä kuin sukupuoltakin. Me nauttisimme siis ennen näkemättömästä valinnanvapaudesta.

Asia voi kuitenkin olla juuri päinvastoin. Japeille henkien ja ihmisten suhde on olennaisempi kuin ihmisten ja sikojen välinen samankaltaisuus. Käsitykset hedelmöittymisestä ovat usein valaisevia. Kuten Marshall Sahlins on oivaltavasti todennut: Vain me käsitämme polveutuvamme villeistä, kaikki muut ajattelevat polveutuvansa jumalista (1976:52-3). Viimeaikaisten keskustelujen valossa vaikuttaa siltä, että olemme entistä tietoisempia siitä, että polveudumme muinaisista villeistä, esi-ihmisistä ja ihmisapinoista.

AMERIKKALAINEN SUKULAISUUS

David Schneiderin tarkasteli amerikkalaista sukulaisuutta kulttuurisena järjestelmänä.Hänen mukaansa (1968:23) tässä symbolisessa järjestelmässä sukulaisuus on yhtä kuin biogeneettinen suhde - mikä tämä sitten milloinkin on. Jos tieteessä löydetään uusia faktoja biogeneettisistä suhteista, sukulaisuus ymmärretään näiden kautta, se vastaa näitä ja on aina vastannutkin vaikka tätä ei aina ollut tiedettykään.Toisin sanoen amerikkalaisessa kulttuurissa sukulaisuus on biologiaa (mts. 116). Tämä toteamus viittaa kulttuurisiin symboleihin yleisimmällä tasolla.

Veri on keskeinen symboli. Veri mielletään aineelliseksi ja luonnolliseksi substanssiksi. Aviosukulaisia veri ei kuitenkaan yhdistä. Tässä sidokset eivät perustu ‘luonnon järjestykseen’ vaan käyttäytymissääntöihin (code of conduct) ja ‘lain järjestykseen’. Nämä kaksi järjestystä yhdistyvät perheessä: veri ja avioliitto, luonto ja laki. Perheen perustana on rakkauden symboli, joka viittaa “diffuusiin, pysyvään solidaarisuuteen”.

Tämä ‘veren’ ja ‘rakkauden’ symbolinen järjestys ei kiellä sitä, etteikö tosiasiallisissa sukulaisuussuhteissa olisi merkittäviä variaatioita ja poikkeuksia. Kulttuurisia symboleja, ‘verta’ ja ‘avioliittoa’ ja ‘rakkautta’, kuitenkin pidetään sukulaisuuden pohjana, jonka kautta vaihtelukin saa merkityksensä.

Tästä näkökulmasta voidaan ajatella, että esimerkiksi viime aikoina yleistynyt jako biologiseen (”oikeaan”) ja sosiaaliseen (adoptio, keinohedelmöitys, uusperheet) vanhemmuuteen heijastaa tätä näkemystä pikemminkin kuin kyseenalaistaa sen. Tämä ajattelutapa samanaikaisesti yhdistää ja erottaa nämä kaksi aluetta: luonnollisen ja sosiaalisen.

Samaa voidaan sanoa jaottelusta biologiseen (sex) ja sosiaaliseen sukupuoleen (gender). Toisin sanoen puhuessamme esimerkiksi sosiaalisesta isästä tai sosiaalisesta sukupuolesta vahvistamme vähintään epäsuorasti sen, että on olemassa biologinen (”oikea”) isä, verisukulaisuus ja biologinen sukupuoli.

On totta, että sukulaisuus ei voi olla biologiasta irrallista leikittelyä. Mutta antropologiassa on pidetty tärkeänä tuntea sukulaisuutta koskevien ideoiden, instituutioiden ja sosiaalisten toimien valtava variaatio. Tässä vaihtelussa on tiettyä systemaattisuutta, joka ei voi perustua biologiaan.

Samankaltaisia rakenteita ei ole havaittavissa pelkästään rajatuilla etnografisilla alueilla vaan rakenteelliset yhtäläisyydet ulottuvat laajemmalle. Kansoilla, joilla ei ole ollut mitään kosketusta toisiinsa, kansoilla joita ovat erottaneet valtameret ja aikakaudet, voi olla hyvinkin samankaltaisia sukulaisuuden rakenteita.

Antropologian tapa käsitteellistää sukulaisuutta on tuonut esiin sekä samankaltaisia että jyrkästi erilaisia sukulaisuuden rakenteita. Nämä koskevat esimerkiksi tapoja luokitella sukulaiset; linjasukuja ja klaaneja; aviollisen vaihdon muotoja; kosmologisia käsityksiä hedelmöittymisestä, hengistä, elämästä ja kuolemasta; käsityksiä reproduktiivisista substansseista (kuten verestä, luista, sioista ja karjasta).

Näiden jäsentäminen on teoreettinen tehtävä, se ei siis ole ratkaistavissa pohtimalla ihmisten ja sikojen perimmäistä samankaltaisuutta. Veri voi tosiaankin olla sukulaisuuden keskeinen symbolinen elementti muuallakin kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa — mutta ei välttämättä. Se saa joka tapauksessa erilaisia merkityksiä erilaisissa sosio-kulttuurisissa konteksteissa.

Schneiderin näkemys edustaa vahvasti symbolista antropologiaa. Ote on siis kulturalistinen, kohteenaan nimenomaan symbolinen järjestelmä (symbolit, kulttuuriset kategoriat) normien ja toiminnan sijasta. Sukulaisuuden ja sukupuolen erilaiset ilmenemismuodot eri kulttuureissa eivät ole hänen mukaansa sellaisinaan vertailtavissa. Ne eivät erottaudu luonnollisina asioina vaan ovat tarkasteltavissa ainoastaan suhteessa kulttuuriseen kokonaisuuteen. Schneiderin kritiikki kohdistui antropologisen sukulaisuuden tutkimuksen perinteeseen, niin evolutionistisen antropologian luomiin lähtökohtiin kuin rakennefunktionalismin tapoihin vertailla sukulaisuuden erilaisia muotoja. 

Schneiderin analyysi amerikkalaisesta (tai euro-amerikkalaisesta) sukulaisuudesta tuo sen samalla tavalla antropologisen symbolisen analyysin kohteeksi kuin tavanomaiset tutkimuskohteet. Analyysi vaikuttaa helposti itsestäänselvyyksien kirjaamiselta koska meille nämä symbolit ovat yleisellä tasolla niin tuttuja ja sisäistettyjä. On syytä poiketa sivupolulle, jossa tarkastellaan euro-amerikkalaisten käsitysten kehkeytymistä. Sivupolku: isän veri , siemen ja kromosomit

INSESTIKIELTO JA EKSOGAMIA

Insestikielto on universaali. Mitä tämä kertoo sukulaisuuden yleisistä lainalaisuuksista? Miten insestikielto on tulkittavissa?

Nykyään termiä insesti käytetään - virheellisesti - usein lasten seksuaalisen hyväksikäytön synonyyminä. Tämä voi kertoa jotain meidän tavastamme mieltää kielletyt seksuaalisuhteet, perhesuhteet ja lasten haavoittuvuus. Insesti tarkoittaa kuitenkin samaa kuin vanhahtava termi sukurutsa, toisin sanoen, sukupuolista kanssakäymistä tiettyjen lähisukulaisten kanssa. Tästä on Suomessa käytetty myös käsitettä sisäsiittoisuus, mikä edustaa kansanomaista biologista näkemystä niin eläinten kuin ihmistenkin sikiämisestä. 

Keitä lähisukulaiset sitten ovat? Insestikielto kattaa ainakin seuraavat suhteet: isä ja lapset, äiti ja lapset, sisarukset. Itse asiassa juuri sisarusten - siis veljien ja sisarten - väliset suhteet vaikuttavat olevan usein insestikiellon polttopisteessä. 

Kaikille lienevät tuttuja lääketieteelliset käsitykset lähisukulaisten jälkeläisten geneettisistä riskeistä. Niiden tietäminen ei edellytä edes varsinaista genetiikan tuntemusta, koska ne ovat osa meidän kansanomaisia mallejamme. Nyt sisäsiittoisuuden turmiollisuus on muokkaantunut puheeksi resessiivisistä ominaisuuksista tai geeneistä Synnillisyydestä on siirrytty kansanomaisiin lääketieteellisiin selityksiin.

Samankaltaisia käsityksiä insestin turmiollisuudesta on muuallakin. Nuerien mukaan insestilasten vaarallinen alkuperä tulisi esiin sairauksina ja  varhaisena kuolemana. Vakavissa rikkomuksissa nämä vaarat eivät koske pelkästään kyseistä lasta vaan myös vanhempia ja muita lähisukulaisia.  Näkemys verestä on selvästikin erilainen kuin meidän näkemyksemme.

Tämä uskomus voitaisiin selittää pohjimmiltaan rationaaliseksi ja instrumentaaliseksi. Se näyttäisi osoittavan, että tietoisesti tai tiedostamatta, kenties empiirisen havainnoinnin seurauksena, ihmiset tuntevat genetiikan säännöt. Vaikka insestikielto nähtäisiin biologisesti funktionaalisena, funktio ei kuitenkaan ole sama kuin syy. Biologiseen degeneraatioon pohjaavat funktionalistiset selitykset edustavat biologista determinismiä.

Toinen luonnon kategoriaan palautuva selitys on psykologisoiva, ja sitä edusti kuuluisa suomalainen antropologi Edvard Westermarck. Hänen mukaansa sisarusten tai lapsuutensa yhdessä viettäneiden ihmisten välinen suhde on luontaisesti epäeroottinen.

Mutta jos otetaan huomioon sosiokulttuurinen konteksti, insestikielto näyttäytyy monimutkaisempana ja jopa historiallisesti muokkaantuvana. 1980-luvulla nuereja askarrutti se, että pohjoissudanilaiset eli arabit menivät naimisiin lähisukulaistensa kanssa ja saivat silti terveitä lapsia. Miten ihmeessä? Yhtenä selityksenä arveltiin olevan arabien veren erilaisuuden, mistä merkkinä olivat esimerkiksi erilaiset ruokailutottumukset ja ympärileikkaus.

Toisessa selityksissä esiintyi kuitenkin myös lehmien veri. Nuerit menevät naimisiin, solmivat avioliittoja ja sukulaissuhteita karjan (morsiusmaksun) kautta. Arabeilla taas rahalla on sama rooli, ja “raha on veretöntä”, se ei muodosta yhtä vahvoja siteitä ihmisten välille kuin karja. Tässä huomio ei kohdistukaan siis ”biologisiin” eroihin eri kansojen välillä vaan sosiaalisten siteiden erilaiseen rakentumiseen. (Hutchinson 1996: 249-255.)

Jälkimmäinen käsitys viittaa karjan veren ja ihmisveren väliseen rinnastukseen, ja molemmat ovat vahvoja sukulaisuuden elementtejä nuereilla. Ne ilmentävät sukupolvesta toiseen jatkuvaa elinvoimaa, hedelmällisyyttä ja haavoittuvuutta.  Tämä käsitys kohdistaa huomion insestikiellon sosiaaliseen luonteeseen. Selityksistä jälkimmäinen onkin varsin lähellä antropologialle tyypillistä lähestymistapaa.  Insestikiellon kautta huomio kohdistuu paitsi kulttuurisiin kategorioihin, myös sosiaalisten suhteiden rakentumiseen, ennen kaikkea sukulaisuuteen ja avioliittoon.

Insestikielto koskee seksuaalisia suhteita lähisukulaisten välillä, ja tässä lähisukulaisten määrittely vaihtelee. Insestikielto sinänsä on kuitenkin rakenteellisessa merkityksessä heikko sukulaisuutta jäsentävä periaate.  Se rajaa vain pienen osan ihmisistä seksuaalisesti kiellettyyn kategoriaan. Antropologisessa terminologiassa on muita käsitteitä, jotka kuvaavat avioitumistapoja.

Eksogamian sääntö koskee ulkoryhmäavioliittoja. Eksogamian säännöt määrittelevät sen ryhmän, jonka ulkopuolelta aviopuolison olisi löydettävä. Eksogamia koskee tyypillisesti sukuryhmiä.

Endogamia on sisäryhmäavioliitto. Endogamian sääntö määrittelee sen ryhmän, jonka joukosta aviopuoliso olisi löydettävä. Tämä ryhmä voi olla sukuryhmä, ammattiryhmä, kasti tai  yhteiskuntaluokka.

Alkuliite ekso, viitatessaan ulkopuoliseen, on tietysti hyvin suhteellinen. Keitä sitten ovat sisäpuoliset? Osa sisäpuolisista voi olla hyvinkin kaukaisia sukulaisia. Esimerkiksi nuereilla asia on näin, ja lisäksi eksogaamisuus mielletään insestisääntöjen kautta. Vastaavasti osa ulkopuolisista voi olla hyvinkin läheisiä sukulaisia meidän biogeneettisen laskentatapamme mukaan.  Esimerkiksi serkusavioliittojen kohdalla suomenkielinen käsite serkku on samanaikaisesti liian suppea ja liian laaja käsite. Tämän logiikan tavoittamiseksi on tarkasteltava lähemmin sukulaisuuden sosiaalisia kategorioita.  

B SUKULAISUUS JA SOSIAALINEN ORGANISAATIO

Ilmeisin selitys sukulaisuuden keskeisyydelle antropologiassa on se, että monissa yhteiskunnissa sukulaisuus on tärkein sosiaalinen instituutio. Sukulaisuus voi olla jopa pitkälti yhtenevä sosiaalisen rakenteen tai sosiaalisen organisaation kanssa. Toisin sanoen siihen pohjautuu merkittävä osa niistä sosiaalisista suhteista, sosiaalisista ryhmistä, instituutioista, statuksista ja rooleista, jotka järjestävät yhteiskuntaa.

Sosiaaliset ryhmät voidaan erottaa sosiaalisista kategorioista. Sosiaaliset kategoriat asettavat ihmiset sosiaalisesti merkittävällä tavalla suhteessa toisiin ihmisiin. Niihin pohjautuu sosiaalisten suhteiden, ryhmien ja ryhmien välisten suhteiden järjestyminen. Esimerkki tästä voidaan löytää Suomestakin. Varsinkin suurissa suomalaisissa kirkkohautajaisissa ihmiset osaavat suorastaan hämmästyttävillä tavoilla ryhmittyä näiden kategorioiden, lähinnä sukulaisuuden asteen ja ikäjärjestyksen mukaisesti. Emotionaalinen läheisyys vainajaan voi toki olla yhtenä syynä hautajaisissa läsnäoloon, mutta istumajärjestys ei kerro suoraan tästä. Myös kuolinilmoituksissa on vastaavanlaisia jäsennyksiä.

Tässä rakenne viittaa käsitteelliseen tai kulttuuriseen rakenteeseen. Yksi tapa tavoittaa tämä ulottuvuus on tarkastella sukulaisterminologiaa. Luokitteleva eli klassifikatorinen sukulaisterminologia kertoo sosiaalisesti merkittävistä jäsennyksistä. Lisäksi kulttuurinen rakenne on merkitysjärjestelmä, joka pitää sisällään moraalisia ja kosmologisia ulottuvuuksia. Nämä koskevat esimerkiksi elämän ja kuoleman tai eläinten ja ihmisten välisiä suhteita tai käsityksiä ihmisistä sosiaalisina henkilöinä (persona). Koska sukulaisuus ei suoraan heijasta biologiaa, se on aina selektiivinen, valikoiva tulkinta ”elämän tosiasioista”.

SUKULAISUUS POLVEUTUMISENA

Sukulaissuhteet siis jäsentävät ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta. Kyse ei ole pelkästään tosiasiallisista sosiaalisista ryhmistä vaan sosiaalisista ja kulttuurisista kategorioista, joiden kautta ihmiset periaatteessa ovat jaettavissa ryhmiin - eli identifioitavissa. Tässä identifikaatio ei viittaa ainoastaan yhteenkuuluvuuteen vaan sillä on sosiaalisia seurauksia. Tämä perustuu rakenteellisiin periaatteisiin, joista käytetään nimitystä polveutuminen tai sukujohto (descent).

Yksinkertaisimmillaan polveutumisessa voidaan erottaa kaksi periaatetta. Yhtäältä sukulaisuus voi olla bilateraalista, siis kaksipuolista. Toisin sanoen sukulaisuus välittyy sekä isän että äidin kautta., sekä patrilateraalisesti että matrilateraalisesti. Bilateraalisuuteen voidaan viitata myös puhumalla kognaattisista sukulaisista (cognates) ja kognaatiosta (cognation).

Toisaalta polveutuminen voi olla unilineaalista eli yksilinjaista. Unilineaalinen sukulaisuus taas jaetaan kahteen tyyppiin: patrilineaaliseen eli isänpuoleiseen ja matrilineaaliseen eli äidinpuoleiseen.  Patrilineaalisista sukulaisista käytetään myös nimitystä agnaattiset sukulaiset (agnates, agnatic descent).

Yksilinjaisessa sukujohdossa sukuryhmät muodostavat linjasukuja (lineage).  Jo käsitteet polveutuminen ja linjasuku viittaavat vahvaan jatkuvuuden ajatukseen. Suvun jatkuvuutta tuotetaan ja uusinnetaan monin tavoin - taloudellisesti, poliittisesti ja rituaalisesti. Se ulottuu kuitenkin lähtökohtaisesti  laajemmalle kuin kanssaihmisten ja tunnettujen sukulaisten välisiin suhteisiin. Se koskee vielä syntymättömien, elävien ja kuolleiden (tunnettujen ja myyttisten esi-isien, henkien) välistä jatkuvuutta.

Patrilineaalisessa sukujohdossa sukulaisuus välittyy isän kautta. Toisin sanoen miehet siirtävät oman linjasukunsa jäsenyyden lapsilleen - sekä pojille että tyttärille. Kun nämä saavat aikanaan lapsia, vain pojat välittävät linjasukunsa jäsenyyden eteenpäin lapsilleen. Tyttärien lapset taas saavat sukuasemansa isänsä kautta.

Tässä jaksossa esimerkkinä patrilineaalisesta systeemistä ovat nykyisen Etelä-Sudanin nuerit. Heidän sukulaisuusjärjestelmäänsä on käsitelty mielenkiintoisilla tavoilla niin  Evans-Prichardin klassisissa tutkimuksissa kuin antropologisessa nykytutkimuksessakin. Nuerien sosiaalinen organisaatio ei kuitenkaan ole yhtä selkeästi patrilineaalinen kuin esimerkiksi dogoneilla, joita Eriksen (2004: 138-9) käyttää yhtenä esimerkkinä ja jotka esiintyivät myös verkkokurssin kolmannessa luvussa.

Patrilineaalinen polveutuminen on tyypillinen muoto Euraasian mantereella Itä-Aasiasta Keski-Aasiaan ja Lähi-itään sekä Välimerelle. Manitoban yliopiston sivuilla Kinship and Social Organization voit tutustua esimerkiksi turkkilaisten, igbojen, janomamien sekä muinaisten heprealaisten patrilineaalisiin järjestelmiin.  

Harjoitustehtävä 1

Tarkastele Tarkastele sukulaisuustutkimuksen merkintöjä ja lyhenteitä esittelevää pdf-tiedostoa, johon jo aiemmin viitattiin, sekä Eriksenin esimerkkikaaviota sivulla 134. Opettele genealogioissa käytetyt symbolit, jotka viittaavat miehiin, naisiin, jälkeläisyyteen (vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen), avioliittoon ja sisarusten väliseen suhteeseen. Huomaa, että joiltakin osin on olemassa vaihtoehtoisia merkintätapoja. Esimerkiksi avioliittoa voi kuvata joko alakautta yhdistävällä viivalla tai kaksoisviivalla; olennaista on käyttää jompaa kumpaa merkintätapaa systemaattisesti.

Kopio Eriksenin kaavio ja merkitse siihen patrilineaalinen polveutuminen tummentamalla - esimerkiksi lyijykynällä – ne symbolit, jotka kuvaavat patrilineaalisen linjasuvun jäseniä. Tarkista ratkaisusi vertaamalla kaaviota seuraavaan malliin. Klikkaamalla sivun alalaidan valikosta vaihtoehtoa next page voit tarkastella patrilineaalista polveutumista sekä miespuolisen egon että naispuolisen egon kannalta ja päädyt lopulta testaamaan sitä, miten hallitset tämän antropologian perusalgebran.

Matrilineaalisuuden periaate on vastaava mutta käänteinen. Sukujohto on äidinpuoleinen, toisin sanoen vain nainen välittää sitä eteenpäin lapsilleen, jälleen sekä tytöille että pojille. Matrilineaalinen polveutuminen on meille vaikeatajuisempi, ja se näyttää monimutkaisemmalta.  Eriksenin sanoin se muodostaa vähemmän siistin kuvan. 

Matrilineaalisesta yhteisöstä ovat tässä esimerkkinä Trobriand-saaret Melanesiassa. Edellä kuvattu saarelaisten käsitys hedelmöittymisestä—baloma- hengen rooli ja isän sivuuttaminen — vaikuttaa varmaankin tolkullisemmalta, kun tiedämme, että syntyvä lapsi kuuluu samaan linjasukuun äitinsä ja äidinpuoleisten esivanhempien kanssa. Baloma-henkiä ei ole kuitenkaan identifioitu tietyiksi, nimetyiksi esivanhemmiksi.  Dalan (linjasuvun) “jatkuvuutta luodaan ja ylläpidetään sen veren kautta, joka yhdistää baloman jälleensyntymän, naisen ja lapsen”. Tai, kuten Trobriandeilla asia ilmaistaan: “Sama dala, sama veri”. (Weiner 1976, 39).

Isän vaikutus on kuitenkin merkittävä. Esimerkiksi — Malinowskin mukaan — lapsen yhdennäköisyys äidin, muiden saman äidin lapsien tai matrilineaalisten sukulaisten kanssa kiellettiin tiukasti kun taas lapsen ja isän yhdennäköisyyttä korostettiin. Jälkimmäinen nähtiin seurauksena ulkopuolisesta vaikutuksesta, se perustuu aviolliseen kanssakäymiseen, tapoihin, jolla isä muokkaa ja ruokkii lasten raskauden aikana.

Muita antrologiassa kuuluisia matrilineaalisia yhteiskuntia ovat Amerikan rannikolla hopit (ks. Eriksen 2004: 175-6) ja navahot. Afrikassa matrilineaalisia kansoja ovat esimerkiksi bembat sekä Akan-ryhmään kuuluvat kansat kuten asantet, joita koskee Timo Kallisen kirjoittama vinjetti seuraavassa luvussa. Akanien sukulaisjärjestelmään voit tutustua myös Manitoban yliopiston sivuilla Kinship and Social Organization.

Harjoitustehtävä 2

Palaa Eriksenin esimerkkikaavioon sivulla 134. Kopioi se uudelleen tai pyyhi aikaisemmasta kaaviosta pois patrilineaalinen vaihtoehto. Merkitse siihen sen sijaan matrilineaalinen polveutuminen tummentamalla ne symbolit, jotka viittaavat matrilineaalisen linjasuvun jäsenyyteen. Tarkista ratkaisusi vertaamalla sitä seuraavaan kaavioon. Samoin kuin edellisessä harjoituksessakin, tässäkin voit edetä klikkaamalla next page -vaihtoehtoa kunnes pääset testiin.

SYSTEMAATTISUUS JA EVOLUUTIO

Varhaisessa evolutionistisessa antropologiassa bilateraalisuus, (patriarkaalinen) ydinperhe ja deskriptiivinen eli yksilöivä sukulaisterminologia oletettiin kehityksen tulokseksi, jopa sen päätepisteeksi. Nämä muodot kertoivat ikään kuin luonnollisten tosiasioiden tunnustamisesta ja tiedon institutionalisoitumisesta avioliittomuodoissa. Kehityksen alkuasteeksi oletettiin primitiivinen promiskuiteetti. Seuraavana kehitysasteena pidettiin matriarkaattia eli äidinvaltaa, millä itse asiassa tarkoitettiin matrilineaalista polveutumista. Vasta perheinstituution kehittyminen mahdollisti isyyden sosiaalisen tunnistamisen, mikä puolestaan johti patriarkaattiin, isänvaltaan (tai patrilineaaliseen polveutumiseen). Samalla sukulaisterminologia kehittyi luokittelevasta, siis useita ihmisiä yhteen niputtavasta yksilöiväksi.

Tällainen evolutionistinen päättely on edelleen yleistä mutta sille ei löydy perusteita antropologiasta. Esimerkiksi bilateraalisuus, ydinperheet ja monogamia (yksiavioisuus) luonnehtivat tyypillisesti metsästäjä-keräilijöiden sukulaisuusjärjestelmää. Nämä piirteet eivät siten ole palautettavissa modernisaatioon tai yhteiskunnalliseen kompleksisuuteen.

Vastoin monia ennakkokäsityksiä patrilineaalisuuden ja patriarkaatin selvimmät mallit löytyvätkin kolmen kirjauskonnon - juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin - ydinalueilta. Tämä patriarkaattinen perintö ei näy pelkästään raamatun pitkissä patrilineaalisissa polveutumisluetteloissa vaan myös ensimmäisessä eurooppalaisessa lainsäädännössä Roomalaisessa oikeudessa. Isänvalta kiteytyi patria potestas –periaatteessa, joka siirtyi vuosisataisena perintönä monien eurooppalaisten valtioiden lainsäädäntöihin. Radcliffe-Brownin mukaan “roomalaisessa järjestelmässä oli vahvin mahdollinen agnaattisen sukulaisuuden korostus, toisin sanoen miesten kautta välittyvän unilineaalisen polveutumisen korostus (1967[1950]): 13-14).

Vastaavasti matrilineaalinen polveutuminen ei näyttäydy varhaisempana tai primitiivisempänä muotona kuin patrilineaalinen polveutuminen. Matrilineaalista mallia esiintyy hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa, esimerkiksi asantien kuningaskunta perustui - ja perustuu edelleen -  matrilineaalisuuteen. Tyypillisintä matrilineaalisuus on kuitenkin puutarhaviljelyn (ekstensiivisen viljelyn, juurikasviviljelyn) alueilla. Se ei tunnu yhdistyvän yleensä vahvaan kerrostuneisuuteen, keskitettyyn poliittiseen järjestelmään tai metsästys-keräilyyn tai paimentolaisuuteen toimeentulon muotoina.  

Patrilineaalisuus taas on yleisintä niissä tapauksissa, jossa tuotanto perustuu intensiiviseen maanviljelyyn tai karjanhoitoon. Selvästä erosta ei kuitenkaan ole kyse. Kaksi yhteisöä voi asua lähekkäin, samanlaisessa ympäristössä, ja heidän toimeentulon muotonsa voi olla samanlainen, mutta kuitenkin toinen yhteiskunnista on matrilineaalinen ja toinen patrilineaalinen. Patrilineaalisuus on joka tapauksessa selvästi yleisempi vaihtoehto kuin matrilineaalisuus.

Polveutumismuotojen logiikka ei siis ole palautettavissa evolutionistisen kehityksen lainalaisuuksiin. Se ei ole palautettavissa edes taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin typologioihin. Sen sijaan on tarkasteltava sitä, miten polveutumismuodot näyttäytyvät osana monisyistä sosiaalisen organisaation logiikkaa.

SUKUPUOLI, POLVEUTUMINEN JA SOSIAALINEN ORGANISAATIO

Katso tarkemmin edellä luonnostelemiasi malleja patrilineaalisesta ja matrilineaalisesta polveutumisesta. Matrilineaalinen malli ei siis koostu pelkästään ympyröistä - naisista - vaan siinä on myös tummennettuja kolmioita jotka ovat suhteessa naisiin poikia, veljiä, äidin veljiä eli enoja sekä tyttärenpoikia. Kaikki nämä miehet kuuluvat samaan matrilineaaliseen linjasukuun naisen kanssa.

Enojen (äidin veljien) ja sisarenpoikien välisen suhteen voisi olettaa rakenteellisesti keskeiseksi. Näin onkin: johtajuus, arvonimet, omistus- ja hallintaoikeudet ja rituaalinen asema periytyvät useimmiten enolta sisarenpojille. Toisin sanoen matrilineaalinen polveutuminen ei ole patrilineaalisen mallin peilikuva: molemmissa tapauksissa muodollinen valta on miehillä. Tosin esimerkiksi Länsi-Afrikan akaneilla johtajuus kuuluu miehen ja naisen muodostamalle kaksikolle, ja myös hopinaisilla on muodollista poliittista valtaa linjasuvuissa.

Matrilineaalisuus ei tarkoita matriarkaattia eli äidinvaltaa Antropologiassa ei ole todisteita matriarkaatista, vaikka tämä mahdollisuus on kiehtonut varhaisten evolutionistien lisäksi länsimaista mielikuvitusta. Joka tapauksessa naisilla on matrilineaalisissa järjestelmissä keskeinen roolin linjasukujen jatkuvuuden luomisessa ja myös vankempi asema.

Vastaavasti herää kysymys siitä, mitä ympyröille - tyttärille - tapahtuu patrilineaalisessa vaihtoehdossa silloin kun näistä tulee vaimoja ja äitejä. Siirtyvätkö he miehensä ja lastensa linjasukuun vai säilyttävätkö he oman sukuasemansa? Tämä vaihtelee suuresti mutta kaikkein yleisimmällä tasolla on todettava, että polveutuminen ei muutu avioliiton yhteydessä. Abu-Lughod on korostanut Egyptin beduiininaisten patrilineaalisen identiteetin voimakkuutta. Nainen ei tule koskaan aviomiehensä linjasuvun jäseneksi.

Nainen säilyttää heimoyhteytensä läpi elämänsä ja hänen tulisi asettua omien sukulaistensa puolelle näiden kiistoissa aviomiehen sukulaisten kanssa. Kuulin monia tarinoita naisista, jotka lähtivät tällaisessa tilanteessa lapsuudenkoteihinsa, hyläten lapsensa. Aviomiehen leirissä ihmiset viittaavat naisen heimoyhteyteen, ja nainen itse voi huomauttaa ulkopuolisuudestaan jopa kaksikymmenvuotisen avioliiton jälkeen. (Abu-Lughod 1986: 54).

Sukujen väliset vaihtosuhteet osaltaan pitävät yllä yhteyttä linjasukujen välillä. Jos taas avioliittoa tarkastellaan prosessina, voidaan huomata, että naisen yhteys omaan patrilineaaliseen linjasukuunsa vähitellen heikkenee ja hänen yhteytensä lastensa patrilineaaliseen linjasukuun ja miehensä yhteisöön vahvistuu. Tällöin polveutumisen ja genealogioiden sijaan keskiössä voi olla paikallisyhteisö, maaperä tai talo.

Madagaskarin Zafimaniry-kansalla ajatus avioliiton kautta syntyvästä pysyvyydestä on vahva. Sen saa materiaalisen ilmiasunsa taloissa ja haudoissa. Avioliiton mielletään ”kasvavan” lasten myötä, ja onnistunut kasvu materialisoituu talossa. Taloa rakennetaan ja vahvistetaan, niin että se lopulta ilmentävää pysyvyyttä joka ylittää fyysisen kuoleman. Tämä mielletään ihmisten vähittäisenä muuttumisena paikoiksi. Kuoleman jälkeen tämä pysyvyys ja kuolemattomuus materialisoituu hautakivissä. Vaimo on peräisin “ulkopuolelta”, sillä avioliittomuoto on eksogaaminen.  

Naisen kahtalaisuus havainnollistuu dramaattisesti hautajaisissa. “Todellinen köydenveto käydään naisen ruumiista, naisen syntymäperheen vetäessä toisesta päästä ja miehen perheen toisesta”. Tämä ristiriita koskee kuitenkin myös miehiä, koska heidänkin katsotaan tulleen avioliitossa osaksi vaimonsa perhettä. ”Kaikkia zafimanireja vedetään siksi kahtaalle, kohti sisaruuden ja avioliiton napoja. Sisaruussuhteiden voitto on tappio sille sitoumukselle  kasvuun ja reproduktioon, jota onnistunut talo ylistää.” (Bloch 1995: 73.)  

Niin matrilineaalisissa kuin patrilineaalisissakin tapauksissa monet tekijät vaikuttavat siihen, miten nämä suhteet rakentuvat paitsi miehen ja vaimon välillä, myös kahden linjasuvun välillä - ja siihen, onko kyse edes kahden erillisen linjasuvun välillä solmitusta yhdestä aviollisesta suhteesta. Ainakin seuraavat tekijät ovat keskeisiä:

  • asumismuoto: virilokaalinen, uksorilokaalinen, avunkolokaalinen, neolokaalinen  (ks. alla)
  • avioliittomuoto: polygamia (moniavioisuus), polygynia (monivaimoisuus), polyandria (monimiehisyys), monogamia (yksiavioisuus)
  • avioliittomuodot: eksogamia ja endogamia
  • aviollinen vaihto: morsiusmaksu, myötäjäiset
  • poliittinen organisaatio
  • taloudelliset tekijät: toimeentulon muoto, omistusoikeudet, stratifikaatio

LINJASUKUJEN SEGMENTAATIO JA KORPORATIIVISUUS

Bilateraalisen ja unilineaalisen sukulaisuusjärjestelmän välinen ilmeinen tekninen ero on se, että bilateraalisessa sukulaisuudessa ns. kollateraalisten eli rinnakkaisten sukulaisten määrä on suuri. Tämä horisontaalinen laveus rajoittaa vertikaalista syvyyttä. Toisin sanoen edeltävien sukupolvien määrä on rajattu koska jo isovanhempien vanhempia on yhteensä kahdeksan.

Unilineaalisuus taas mahdollistaa sen, että polveutuminen on jäljitettävissä hyvinkin kaukaiseen - yhteen – esivanhempaan. Tämä ero yksilinjaisen ja kaksilinjaisen sukulaisuuden välillä ei kuitenkaan ole  käytännön sanelema. Genealogisen muistin rajat eivät ole suinkaan syy bilateraalisen polveutumisen ‘mataluuteen’ vaan kyseessä on kaksi erilaista rakenteellista periaatetta. Tiukasti ottaen vain unilineaalisessa tapauksessa termit sukujohto ja polveutuminen ovat osuvia.  Bilateraalisessa sukulaisuudessa taas yhden, yhteisen alkuperän merkitys on vähäisempi.

Polveutumisen malli ei myöskään edellytä tarkkaa genealogista tietoa voidakseen toimia sosiaalisen organisaation perustana. Linjasuvut kattavat yleensä noin viisi sukupolvea. Lisäksi ne kuuluvat klaaneihin, joiden esivanhemmat voivat olla myyttisiä. Kun yhteinen alkuperä palautetaan mytologiassa esiintyvään kasviin tai eläimeen, puhutaan totemistisesta klaanista.

Kun alkuperä palautetaan yhteiseen - kaukaiseen tai myyttiseen - esivanhempaan, sosiaalinen rakenne voi koostua eritasoisista sukuryhmistä. Tätä kutsutaan segmentaatioksi (osiin jakamiseksi).  Yhteiskunnan organisaatio voi olla segmentaarinen, eli koko yhteiskunta jaetaan joukoksi eritasoisia segmenttejä. Näiden väliset suhteet ovat palautettavissa polveutumiseen. Toisin sanoen genealogia tarjoaa mallin segmentaaristen ryhmien välisille suhteille, niiden keskinäiselle etäisyydelle tai läheisyydelle. Tätä periaatetta tarkastellaan lähemmin seuraavassa luvussa.

Toinen keskeinen elementti on linjasukujen korporatiivisuus. Korporaatioina ne omistavat tai hallinnoivat maata kollektiivisesti. Ne ovat myös yhteisvastuullisia juridisia henkilöitä, eli oikeus saada ja velvollisuus antaa hyvityksiä koskee koko korporatiivista ryhmää kollektiivina. Korporatiivisuutta voidaan ilmaista vahvasti. Timo Kallinen kertoo vinjetissään seuraavassa luvussa, että asantet sanovat matrilineaalisen suvun olevan kuin yksi henkilö. 

Korporatiivisuutta ilmaistaan kuitenkin myös muuten kuin sanoilla. Se todentuu kollektiivisessa toiminnassa.. Linjasuvut omaavat oikeuksia ja velvollisuuksia esimerkiksi morsiusmaksujen ja rituaalien yhteydessä. Sosiaalinen toiminta tuo tällöin keskeiset velvoitteet näkyviksi mutta samalla se asettaa linjasukujen jatkuvuuden, korporatiivisuuden ja hedelmällisyyden  helposti alttiiksi riskeille. Sukuviha ja verikosto kertovat yhteisvastuullisuuden kauaskantoisista ulottuvuuksista. Samoin esi-isäkultit (ks. Eriksen 2004: 280-1) korostavat suvun jatkuvuutta ja hälventävät elävien ja kuolleiden välisen rajan ehdottomuutta.

Sekä nuereilla että trobriandilaisilla linjasuvut ovat osa laajempaa sosiaalista organisaatiota.  Malinowski kutsui trobriandilaisia  linjasukuja (dala)  alaklaaneiksi, koska niiden polveutuminen ei ole palautettavissa tunnettuun genealogiaan.Dalan jäsenet polveutuvat myyttisestä veljen ja sisaren muodostamasta parista.Dalaon korporatiivinen ryhmä, joka hallinnoi maata, ja ryhmän sisällä johtoasemat (esimerkiksi päällikkyys) periytyvät matrilineaalisesti veljeltä nuoremmille veljille ja seuraavassa sukupolvessa enolta sisarenpojille. Trobriandien klaanit ovat eksogaamisia, joten lapsen äiti ja isä kuuluvat kahteen eri klaaniin.

Nuerien klaanijärjestelmää Evans-Pritchard on kutsunut vahvasti segmentoituneeksi. Toisin sanoen nuerien sosiaalinen organisaatio rakentuu eritasoisten, samaan patrilineaaliseen logiikkaan pohjautuvien sosiaalisten ryhmien välisistä suhteista. Näille eri tasoille nuereilla ei ole selkeitä termejä, ja Evans-Pritchard käyttikin teknisiä käsitteitä kuvaamaan niitä. Pienimpänä yksikkönä oli minimaalilinjasuku ja laajimpana klaani. Klaanin hän määritteli laajimmaksi sellaiseksi ryhmäksi, joka jäljittää polveutumisensa yhteiseen esi-isään ja on eksogaaminen. Linjasukujen keskinäisen organisoitumisen käsitteellinen malli koskee ennen kaikkea poliittista organisoitumista, ja siksi tarkastelemmekin sitä seuraavassa osiossa, politiikan antropologian yhteydessä.

ASUMISMUODOT

Polveutumisen periaatteiden ohella myös avioliiton jälkeinen asumismuoto vaikuttaa monin tavoin sukulaisuuden dynamiikkaan, etenkin perheiden, kotitalouksien ja paikallisyhteisöjen muodostumiseen. Tässä on useita mahdollisuuksia, joista meille tuttu neolokaalinen malli on yksi. Tällöin aviopari perustaa oman kotitalouden, joka on erillään sekä miehen että vaimon sukulaisista.

Virilokaalisessa asumismuodossa aviopari asuu miehen sukulaisten kanssa. Tätä, yleisintä mallia kutsutaan myös patrilokaaliseksi. Toisin sanoen lapset varttuvat isänsä yhteisössä - oli tämä sitten kylä, muu paikallisyhteisö tai kotitalous. Tyttäret muuttavat avioituessaan miehensä luo. Tämä asumismuoto kokoaa siis yhteen sukulaismiehet, näiden vaimot ja lapset.

Uksorilokaalisessa asumismuodossa aviopari asuu vaimon sukulaisten kanssa, ei välttämättä samassa kotitaloudessa. Tätä mallia kutsutaan myös matrilokaaliseksi. Tällöin sosiaalisen ryhmittymän ytimen muodostavat yhdessä asuvat naiset lapsineen ja puolisoineen.

Avunkolokaalinen  muoto viittaa enon luona asumiseen ja yhdistyy tyypillisesti matrilineaalisuuteen. Viri-avunkolokaalisessa asumismuodossa pojat muuttavat vartuttuaan enonsa luo. Siellä asuvat myös eno(je)n vaimot ja lapset.  

On syytä muistaa, että jonkun sosiaalisen ryhmän ”luona” asuminen ei tarkoita saman katon alla asumista. Myös aviopuolisot saattavat asua erillään vaikkakin samassa kotitaloudessa — etenkin niissä yhteiskunnissa, joissa polygamia on mahdollista. Esimerkkinä tästä ovat Länsi-Afrikan asantet. Myös Länsi-Afrikan fulaneilla (säännönmukaisesti) ja Providencian saarella Karibiassa (tosiasiassa) miehet ja naiset asuvat erillään (ks. Eriksen 2004: 95-100).

Asuinpaikka saattaa myös vaihdella. On melko tavallista, että avioliiton alkuaikoina sekä mies että vaimo asuvat edelleen omissa lapsuudenkodeissaa, ja mies vierailee vaimonsa luona. Vasta ensimmäisen — tai jokus useiden lasten — synnyttyä vaimo muuttaa miehensä luo. Nuereille tämä on tyypillinen käytäntö. Tämä vähittäinen siirtymä kuvaa osaltaan avioliiton prosessuaalista luonnetta, mihin tutustumme lähemmin aviollista vaihtoa koskevassa osiossa. On myös varsin yleistä, että mies ja nainen eivät jaa samaa asumusta silloinkaan, kun he asuvat yhdessä, samassa taloudessa.   

Trobriand-saarten sosiaalisen organisaation kannalta keskeinen tekijä on asumismuodon virilokaalisuus. Matrilineaalinen polveutuminen yhdistyykin useammin virilokaalisuuteen kuin uksorilokaalisuuteen. Lévi-Strauss on kuvannut tämän tilanteen kompleksisuutta ja sen aiheuttamia käytännön ongelmia seuraavasti: Etnografit selvästikin tuntevat tämän. Heille matrilineaalisen yhteiskunnan tutkimus merkitsee mutkikkaan sosiaalisen organisaation tutkimusta, outojen instituutioiden runsautta, dramaattisen ilmapiirin kyllästämää [yhteiskuntaa] (1969:117).

Trobriandeilla varsinkin vanhimman sisaren vanhin poika — josta tyypillisesti tulee enonsa perillinen — voi muuttaa varttuessaan enonsa luo. Eno taas asuu usein toisaalla, toisessa kylässä, sillä eno ja isä kuuluvat kahteen eri dalaan. Tytöt taas muuttavat avioiduttaan miehensä perheen luo, näiden dalan maille.

Tämä asumismuoto selitti Malinowskin mukaan osaltaan monimutkaiset vaihtosuhteet veljien, sisarten ja sisarenmiesten välillä. Sisaret eivät asuneet mahdollisesti missään vaiheessa oman dalansa mailla (vaan ensin isänsä ja sitten miehensä kylässä) vaikka dalan jatkuvuus välittyi ennen kaikkea sisaren ja sisarentyttären kautta eteenpäin. Asumismuoto on siis periaatteessa viri-avunkolokaalinen mutta tyypillisimmin yksinkertaisesti virilokaalinen.

LINJASUVUN JATKUVUUDESTA VAIHTOSUHTEISIIN

On syytä muistaa, että polveutumismallit ovat nimenomaan malleja eli luonteeltaan pelkistäviä. Bilateraalinen sukulaisuus ei tarkoita sitä, että molemmat puolet olisivat symmetrisiä, siis äidin- ja isänpuoleiset sukulaiset samanlaisia. Suomalainen sukulaisuus on bilateraalista, mutta rakenteellisesti isänpuoleisen suvun merkitys on korostunut. Esimerkiksi 1980-luvulle saakka lapsen sukunimi määräytyi patrilineaalisesti. Aiemmin perintöoikeudessa ja nykyäänkin etenkin maatilojen periytymisessä (isännyydessä) on edelleen nähtävissä patrilineaalisia painotuksia. Kun tila poikkeuksellisesti periytyi tyttärelle (ja tämän lapsille), tulevien lasten isä muutti tilalle kotivävyksi.

Yksilinjainen järjestelmä ei tarkoita sitä, että yksi sukulinja määräisi sukulaisuuden toiset poissulkevalla tavalla. Kun polveutuminen on patrilineaalista, myös äidinpuoleiset sukulaiset ovat sukulaisia mutta erilaisia sukulaisia, mitä heijastaa jo sukulaisterminologiakin. Patrilineaalisessa järjestelmässä sisarenpojan ja enon välinen suhde on monesti erityisen läheinen. Kuuluisassa artikkelissaan The Mother’s Brother in South Africa Radcliffe-Brown (1924) luonnehti enoa miespuoliseksi äidiksi.

Vastaavasti matrilineaalinen polveutuminen ei sulje pois isänpuoleisia sukulaisia. Esimerkiksi Trobriand-saarilla isän (”äidin miehen”, aviosukulaisen) ja lasten välistä suhdetta luonnehtii poikkeuksellinen läheisyys. Malinowskin sanoin seurauksena oli taistelu äidinoikeuden (mother-right) ja isänrakkauden (father-love) välillä. Isän ja pikkulasten välinen intiimi suhde saa lasten varttuessa uusia muotoja. Isä saattaa pyrkiä suosimaan omia poikiaan sisarenpoikiensa kustannuksella. Isä sukulaisineen, pikemminkin kuin lasten äiti ja eno, ovat aktiivisia lasten keskeisissä elämänvaiheissa kuten avioliittojen ja tytärten raskauksien yhteydessä.

Olemme jo nähneet, kuinka aviomies osallistuu täysimääräisesti lastenhoitoon. Hän hellittelee ja kantaa vauvaa, puhdistaa ja pesee sitä, ja antaa sille vihannessosetta, jota lapsi saa äidinmaidon lisäksi melkein syntymästä saakka. Itse asiassa lapsen hoivaaminen sylissä tai lapsen pitäminen polvilla, jota kuvataan paikallisella käsitteellä kopo'i, on isän (tama) erityinen rooli ja velvollisuus. Naimattomien naisten lasten, jotka ovat paikallisen ilmauksen mukaan "vailla tamaa" (siis, muistettakoon, vailla äidin aviomiestä), sanotaan olevan epäonnekkaita ja huonoja, koska "ei ole ketään hoivaamassa ja halaamassa heitä". -Isä täyttää velvollisuutensa aidolla, luonnollisella hellyydellä: hän kantaa pikkulasta ympäri tunnista toiseen, katsoo tätä silmissään sellaista rakkautta ja ylpeyttä, jota harvoin näkee eurooppalaisten isien silmissä. (Malinowski 1968 [1929]: 17-18.)

Monissa elämänvaiheissa - esimerkiksi avioliiton, morsiusmaksun, lasten syntymän ja kuoleman yhteydessä - juuri ne sukulaiset, jotka ovat rakenteellisessa merkityksessä toissijaisia, saattavat olla keskeisessä asemassa. Pelkistetty kaavio sukujohdosta ei kerro paljonkaan siitä, millaisia vaihtoehtoja, vaihtosuhteita ja sosiaalisia prosesseja sukulaisuuteen sisältyy.

Yksi tyypillinen kompastuskivi opiskelijoille tuntuu olevan se, että polveutumista ajatellaan sukupuolittuneena yksinkertaisella tavalla. Toistettakoon siis. Etuliitteet matri- ja patri-  eivät viittaa  naisiin ja miehiin vaan äitiin ja isään. Toisin sanoen naisillakin on sukuasema patrilineaalisessa systeemissä. He eivät ole siinä naisia vaan tyttäriä, sisaria, vaimoja ja äitejä - tai, jos laajennamme, esimerkiksi patrilateraalisia rinnakkaisserkkuja.

Patrilineaalisuus ei merkitse sitä, että tyttäret menettäisivät sukuasemansa avioituessaan. Sukupuoli ja sukulaisuus kietoutuvat monin tavoin yhteen. Ne ovat sosiaalisen identiteetin ja henkilöllistämisen erottamattomia osia. Tulemme jatkossa näkemään, kuinka initiaatioriiteissä muokkaantuvat sekä sosiaalinen sukupuoli että sukulaisuus - niin tyttöjen kuin poikienkin kohdalla.

Mutta sukulaisuus voi myös mahdollistaa sukupuolikategorioiden ylittämisen. Nuerien ja länsiafrikkalaisten igbojen keskuudessa on yhtenä rakenteellisena mahdollisuutena ollut naisten välinen avioliitto. Tämä mahdollisuus perustuu nimenomaan patrilineaalisuuteen. Näissä tapauksissa nainen - linjasuvun tytär - maksaa morsiusmaksun nuoresta naisesta. Hän on nuoremman naisen lasten pater (sosiaalinen, sosiaalisesti tunnustettu isä) vaikkakaan ei genitor (lapsen siittäjä). Lapset jatkavat paterin ja hänen isänsä linjasukua.

Vastaavasti matrilineaalisuuden kohdalla korostuu usein linja isoäidistä äidin kautta tyttäreen ikään kuin miehet eivät kuuluisi tähän. Samalla saatetaan todeta miesten tosiasiallinen valta-asema tavalla, joka liittää sen pikemminkin miesten sukupuoleen kuin tapaan, jolla sukupuoliero rakentuu juuri tällaisessa sukulaisuudessa ja yhteiskunnassa.

Matrilineaalisen mallin ymmärtäminen edellyttää ennen kaikkea veljien ja sisarten välisen symbolisesti ja sosiaalisesti merkittävän suhteen hahmottamisen keskeisenä — nimenomaan rakenteellisessa mielessä. Tämä koskee kuitenkin myös patrilineaalisuutta. Tämä olikin Lévi-Straussin strukturalistisen teorian keskeinen lähtökohta, joskin hän tähdensi ennen kaikkea langosten välistä suhdetta. Tässä vaiheessa onkin syytä tehdä teoreettinen ekskursio rakennefunktionalistiseen linjasukuteoriaan ja strukturalistiseen allianssiteoriaan.

C LINJASUKUTEORIA JA ALLIANSSITEORIA

LINJASUKUTEORIA

Edellä hyvin yksinkertaistettuna esitetty malli sukulaisuudesta pohjautuu pitkälti ns. linjasukuteorian käsitteistöön ja lähestymistapaan. Onkin syytä tarkastella tätä lyhyesti. Linjasukuteoria oli brittiläisen rakennefunktionalismin ytimessä.

Unilineaalinen periaate tarjoaa useita mahdollisuuksia linjasukujen muodostumiseen. Linjasukujen varaan muodostuu puolestaan sosiaalinen organisaatio monissa yhteiskunnissa. Sukuryhmät voivat olla korporatiivisia: ne omistavat tai hallitsevat yhdessä maata tai karjaa, ovat yhteisvastuullisia kiistatapauksissa ja toimivat kollektiivisesti rituaaleissa.

Linjasukuihin ja klaaneihin viittaava terminologia saattaa olla epämääräistä tai jopa puuttua tyystin - kuten on laita kahdessa itse teorian kannalta keskeisessä tapauksessa, nuereilla ja tallenseilla. Ne toimivat kenties vain poikkeustilanteissa sosiaalisten ryhmien muodostumisen periaatteena. Niillä on kuitenkin rakenteellista merkitystä. Evans-Pritchard korostikin, että kyse on sosiaalisista kategorioista pikemminkin kuin sosiaalisista ryhmistä.

Brittiläisessä strukturaali-funktionalistisessa antropologiassa linjasukuteoria oli ydin sekä sukulaisuuden että politiikan tutkimukselle. Itse asiassa käsite linjasuku viittasikin ensisijaisesti jälkimmäiseen, siis sukulaisuuden poliittiseen aspektiin.

Linjasukuteorian johtohahmot A.R. Radcliffe-Brown, Meyer Fortes ja E.E. Evans-Pritchard erottivat kaksi analyyttistä osa-aluetta. Fortes ilmaisi tämän eron selvimmin. Yhtäältä oli unilineaalisen sukujohdon määrittämien ryhmien poliittis-juridinen alue josta hän käytti käsitettä polveutuminen (descent).  Toisaalta oli sukulaisuuden ja filiaation alue (kinship, filiation), joka perustui yksilöiden välisiin suhteisiin, bilateraalisuuteen sekä moraalisiin ja emotionaalisiin siteisiin.

Polveutuminen muodosti pysyvän rakenteen ja korporatiivisia ryhmiä. Sukulaisuus jälkimmäisessä merkityksessä taas perustui pitkälti universaaleihin ja luonnollisiinkin siteisiin. Toisaalta sukulaisuus koostui henkilökohtaisista suhteista ja oli siksi katoavaisempaa ja rakenteellisesti köyhempää. Henkilökohtaiset sosiaaliset suhteet kuolevat ihmisten mukana, mutta sukulaisuuden rakenne säilyy sukupolvesta toiseen. Tämä jako on sittemmin heijastunut esimerkiksi yksityisen ja julkisen väliseen erotteluun sukupuolijärjestelmän tutkimuksessa (ks. Eriksen, luku 9).

Meidän on [yhtäältä] erotettava niiden suhteiden joukko, jotka yhdistävät yksilön toisiin henkilöihin ja tiettyihin sosiaalisiin yksikköihin väliaikaisen, bilateraalisen perheen kautta, mitä kutsumme sukulaisuusjärjestelmäksi, ja [toisaalta] pysyvien, unilateraalisten polveutumisryhmien segmentaarinen järjestelmä, mitä kutsumme linjasukujärjestelmäksi. (Fortes & Evans-Pritchard 1940:6).

Radcliffe-Brown koristi sisarenpojan ja äidinveljen (enon) välisen suhteen läheisyyttä, joka vaati linjasukumallissa selittämistä. Tässä yhteydessä hän ilmaisi näkemyksensä varsin selkeästi: ”Vaikka sukulaisuus on aina ja välttämättä bilateraalista tai kognaattista, segmentaarinen periaate edellyttää unilineaalisen periaatteen omaksumista, ja on tehtävä valinta patrilineaalisten ja matrilineaalisten instituutioiden välillä. (Radcliffe-Brown 1965).

Linjasukuteoriassa tukeuduttiin siis pitkälti ajatukseen siitä, että unilineaalinen sukulaisuus oli sosiaalisen rakenteen kannalta ensisijainen. Monesti kuitenkin muut sosiaaliset siteet voivat kuitenkin olla näiden periaatteiden kanssa ristiriidassa tai jopa niitä olennaisempia. Näitä ei sivuutettu, mutta itse mallien kannalta ne olivat toissijaisia. Sosiaalisen organisaation muut periaatteet jäivät siis analyyttiseen suvantoon ja pitkälti teoretisoimattomiksi.

Linjasukuteorian keskeiset periaatteet voi ilmaista seuraavasti:

  1. Valtiottomien yhteiskuntien sosiaalinen integraatio perustuu sukulaisuuteen
  2. Sukulaisuuden ytimenä ovat perheet, mutta näiden merkitys on rakenteellisesti vähäisempi kuin (yksilinjaisen) polveutumisen kautta syntyvien korporatiivisten ryhmien..
  3. Analyysissä pyrittiin vertailtavuuteen, ja tässä juuri rakenteelliset periaatteet olivat olennaisia
  4. Vaikka sosiaaliset käytänteet vaihtelivat suuresti eikä abstrakti malli ollut välttämättä empiirisesti havainnoitavissa, rakenne pystyi sisällyttämään itseensä myös vaihtelut.

Linjasukuteorian tärkein kenttä oli Afrikka, ja mallien soveltaminen — tai pikemminkin ilmeinen soveltumattomuus — esimerkiksi Melanesiassa johti epäilyyn sosiaalisen rakennetta koskevien lakien universaaliudesta.

Myös Afrikan tutkimuksessa mallit kyseenalaistuivat. Rakennefunktionalismin keskeisenä ongelmana oli juuri funktionalismi, tapa selittää käytäntöjen funktionaalisuus sosiaalisen integraation kannalta. Mitä omituisimmat tavat voitiin nähdään näin mielekkäinä ja rationaalisina. Mutta tämä edellytti yhteiskuntien näkemistä staattisina, integroituneina ja selvärajaisina kokonaisuuksina, sosiaalisina organismeina. 

Seuraavassa osiossa tarkastelemme avioliittoja. Avioliitot ja affinaaliset suhteet voidaan nähdä tapana uusintaa linjasukuja. Niiden kautta huomio voidaan kohdistaa myös sukulaisuuden muihin aspekteihin. Ja, kuten käy ilmi, esimerkiksi Lévi-Straussin mukaan kyse ei suinkaan ollut linjasukuteorian kokonaiskuvaa kyseenalaistavista empiirisistä kurittomuuksista vaan nimenomaan toisenlaisesta rakenteellisesta periaatteesta. Linjasukuteoria ja allianssiteoria olivat kaksi erilaista strukturaalisen analyysin muotoa.

ALLIANSSITEORIA

Loppujen lopuksi, luonnon näkökulmasta, miehet ja naiset ovat lähempänä toisiaan kuin kumpikaan mitään muuta - esimerkiksi vuoria, kenguruita tai kookospalmuja. Ajatuksen, että miehet ja naiset eroavat toisistaan enemmän kuin kumpikaan mistään muusta täytyy tulla muualta kuin luonnosta. [Vastakohdan] poissulkevassa sukupuoli-identiteetissä on kyse luonnollisten yhtäläisyyksien kieltämisestä. (Rubin 1975)

Toisin sanoen naisten ja miesten välinen oppositio perustuu samanlaisuuden kieltävään kulttuuriseen tabuun. Tämä erottelu voi käyttää aineksinaan joukkoa luonnollisia faktoja kuten anatomisia (fyysiset tunnusmerkit) ja fysiologisia erotteluja (esimerkiksi menstruaatio, nykyisin hormonaaliset erot). Erottelut rakentuvat kuitenkin valikoivilla, kulttuurisesti eriävillä ja vieläpä historiallisesti muokkaantuvilla tavoilla. Tämän näkemyksen mukaan sukupuolten välisen työnjaon sisällöllä ei ole merkitystä, tärkeintä on tämän eron rakentuminen.

Rubinin luonnehdinnan taustalla on Lévi-Straussin näkemys sukulaisuudesta erojen ja allianssien järjestelmänä. Hänelle sukupuolten välinen työnjako on käytännöllisesti katsoen universaali fakta, mutta sen erilaiset ilmenemismuodot ja kriteerit ovat keinotekoisia, siis kulttuurisesti rakentuneita erotteluja. Siten tämä työnjako ei ole kuin keino luoda sukupuolten keskinäinen riippuvuus (1975:348).  Keskinäinen riippuvuus voi saada mitä erilaisimpia muotoja, mutta sen olemassaolo tuntuu olevan Rubinin sanoin lähes mystinen välttämättömyys. Myös Sherry B. Ortnerin teoria sukupuolijaon symbolisista rakenteista perustuu Lévi-Straussin strukturalismiin. Ovatko miehet suhteessa naisiin kuten kulttuuri suhteessa luontoon?, Ortner kysyi klassisessa artikkelissaan jota Eriksen esittelee yhdeksännessä luvussa.  

Sukupuolten keskinäisellä riippuvuudella on myös toinen ulottuvuutensa, joka oli Lévi-Straussin sukulaisuuden alkeismuotoja käsittelevässä tutkimuksessa (The elementary structures of kinship, 1949) keskiössä: avioliittojen muodostamat allianssisuhteet. Lévi-Strauss arvosteli Radcliffe-Brownin määritelmää elementaarisesta perheestä. Linjasukuteoriassa sukulaisuuden rakenteelliseksi perusyksikkö oli mies ja vaimo lapsineen. Tämän ytimen ympärille muodostuisi toisia, toissijaisia suhteita. Lévi-Strauss kommentoi (1963:50-1):

[Ajatus siitä] että biologinen perhe muodostaa lähtökohdan sukulaisuusjärjestelmien kehittelemiselle missä tahansa yhteiskunnassa ei ole ainoastaan Radcliffe-Brownin esittämä. On tuskin yhtään toista näkemystä, josta vallitsisi nykyisin yhtä suuri yksimielisyys. Ja, meidän mielestämme, ei ole myöskään yhtään ideaa, joka olisi yhtä vaarallinen. Totta kai biologinen perhe on läsnä kaikkialla inhimillisessä yhteiskunnassa. Mutta sukulaisuudelle eivät suo tätä ominaislaatua ne ominaisuudet jotka se on säilyttänyt luonnosta vaan ne perustavat tavat, joilla se eriytyy luonnosta. Sukulaisuusjärjestelmä ei koostu yksilöiden välisistä polveutumisen ja verisukulaisuuden objektiivisista siteistä. Se on olemassa ainoastaan inhimillisessä tietoisuudessa; se on representaatioiden omavaltainen järjestelmä, ei todellisen tilanteen spontaani kehityskulku.  – Siten ”elementaarisia” eivät ole perheet -- vaan [niiden] väliset suhteet - Symbolisina järjestelminä sukulaisuusjärjestelmät tarjoavat antropologeille rikkaan kentän, joissa hänen pyrkimyksensä voivat melkein (ja korostamme tässä sanaa ‘melkein’) yhtyä kehittyneimmän yhteiskuntatieteen, nimittäin kielitieteen, pyrkimyksiin.

Toisin sanoen Lévi-Strauss korosti, että sukulaisuudessa keskeinen yksikkö ei ole perhe vaan avioliitto. Polveutumisen ja jatkuvuuden sijasta huomio kohdistui alliansseihin, affinaalisiin suhteisiin (suhteisiin aviosukulaisten kanssa) ja vaihtoon eksogaamisten unilineaalisten ryhmien välillä.

Sukulaisuus on samankaltainen - tiedostamaton - symbolinen järjestelmä kuin kieli. Sen perimmäisenä voimana ei ole samanlaisuus vaan erojen järjestelmä. Kyse on merkitysjärjestelmästä. Tämä merkitysjärjestelmä on universaali kulttuurinen syvärakenne. Lévi-Straussin teoriassa huomio siirtyi sukulaisuuden funktioiden tarkastelusta niihin taustalla oleviin rakenteisiin, jotka jäsensivät sukulaisuuden rakenneosien välisiä suhteita.

Lévi-Straussin teoriassa naisten vaihto on keskeinen rakenteellinen periaate. Tässä vaihdossa on kaksi olennaista, toisiinsa kytkeytyvää seikkaa. Ensimmäinen näistä on vastavuoroisuuden (resiprookkisuuden) periaate. Naiset ovat lahjoja ja naisten vaihtoa säätelevät lahjanvaihdon periaatteet sellaisina kuin Marcel Mauss ne muotoili, toisin sanoen lahjan antamisen, lahjan vastaanottamisen ja vastalahjan periaatteet. Toiseksi naisten vaihdon perimmäisenä mahtina on insestikielto, joka Lévi-Straussin mukaan merkitsee perimmäistä askelta jonka myötä siirtymä luonnosta kulttuuriin saavutetaan. Ennen insestikieltoa kulttuuria ei ole olemassa, sen myötä päättyy luonnon herruus ihmiseen (1969: 25).

Tässä uudessa tapauksessa [allianssien esiintulossa] tämä oli tosiaankin ainoa tapa ylittää ristiriita, jossa sama nainen näyttäytyi kahdessa yhteensopimattomassa aspektissa: yhtäältä henkilökohtaisen halun kohteelta, ja täten seksuaalisten ja omistuksellisten vaistoja nostattavana ja toisaalta toisten halujen kohteena...keinona sitoa toiset luomalla alliansseja näiden kanssa (Lévi-Strauss 1969:469).

Lévi-Straussin teoriassa sukulaisuuden perusyksikkö ei siis ole elementaarinen perhe. Enon ja sisarenpojan välinen suhde ei vaadi linjasukumallin laajentamista sisällyttämään tämä suhde, kuten Radcliffe-Brownin teki keskustellessaan komplementaarisesta filiaatiosta.

Kyse on pikemminkin siitä, että tämä rakenne on sukulaisuuden alkeellisin mahdollinen muoto. Se on, tosiasiassa, sukulaisuuden yksikkö (1963:46). Rakenne perustuu neljään termiin: veli, sisar, isä ja poika. Sukulaisuuden rakenne edellyttää siis myös elementaarisella tasolla kolmenlaisia suhteita: konsangviinisia (sisarusten välisiä), affinaalisia (puolisoiden välisiä) ja polveutumissuhteita. Langosten välinen suhde muodostaa näiden suhteiden keskeisen akselin. Affinaaliset suhteet eivät ole yksilöiden välisiä vaan ryhmien välisiä suhteita. Lisäksi yksi tärkeä seikka on se, että nämä suhteet eivät ole biologisen reproduktion kannalta välttämättömiä. Yhteiskunta edeltää perhettä eikä päinvastoin (Lévi-Strauss 1986).

Naisten vaihdossa on sukulaisuuden alkeismuodoissa kaksi vaihtoehtoa. Suorassa vaihdossa on kaksi ryhmää tai puoliskoa (moiety) jotka ovat suhteessa toisiinsa vaimonottajia ja vaimonantajia. Lahjan ja vastalahjan idea takaa tämä järjestelmän: vastineeksi sisaresta saadaan vaimo. Yleistetyssä vaihdossa ei ole suoraa vaihtoa kahden ryhmän välillä vaan useiden ryhmien välillä. Se ryhmä, mistä vaimo saadaan, ei ole sama kuin se ryhmä, jolle sisaret annetaan vaimoiksi.  

Kaiken kaikkiaan Lévi-Straussin teoriassa ei ollut kyse vain sukulaisuudesta vaan yhteiskunnan ja sosiaalisuuden perimmäisestä voimasta eli vaihdosta ja alliansseista. Lisäksi tämä on vahva teoria kulttuurin perimmäisestä ja alkuperäisestä olemuksesta: se on kielen kaltainen symbolinen järjestelmä.

Strukturalistiselle ajattelulle tyypillinen abstrahointi, (tiedostamattomien) syvärakenteiden analyysi ja formalismi ovat kiehtovuudessaan ongelmallisia. Ne kohdistivat kuitenkin huomion nykyantropologian kannalta keskeisiin tekijöihin kuten symboleihin ja vaihtoon. Linjasukuteorian ja sittemmin allianssiteoriaksi nimetyn Lévi-Straussin teorian keskinäisestä suhteesta on kattavampi esitys Timo Kaartisen artikkelissa Polveutuminen, avioliitot ja sukulaisuuden kieli.

On aika siirtyä pois tältä teoreettiselta sivupolulta. Strukturalistisen teorian sijasta seuraavaksi tarkastellaan avioliittoja, alliansseja ja aviollisen vaihdon muotoja. Näiden käsittäminen edellyttää polveutumisen peruslinjojen ymmärtämistä, mutta toisaalta on ilmeistä, että avioliitto ei ole palautettavissa vain näihin. Dynamiikassa on kyse muustakin kuin linjasukujen jatkuvuudesta.

Idea naisten vaihdosta voi olla hätkähdyttävä, vaikka Lévi-Strausskin täsmensi, että naiset eivät voi koskaan olla pelkkiä vaihdon objekteja. Maurice Bloch on esittänyt, että vaihto ei edellytä nimenomaan naisten vaihtoa. Yhtä lailla kyse voi olla, ainakin periaatteellisella tasolla, miesten vaihdosta. Jyrkiltä vaikuttavista yleistyksistä siirrymme tarkastelemaan tosiasiallista vaihtoa avioliittojen yhteydessä. Erilaisiin asumismuotoihin tutustuimme jo tämän luvun toisessa osiossa, jossa tarkasteltiin sukulaisuutta ja sosiaalista organisaatiota, vaikka tiukasti ottaen asumismuotoja olisi luontevampaa tarkastella avioliittojen yhteydessä.

D AVIOLIITOT

EKSOGAMIA

Vaihtosuhteissa ei ole kyse niinkään miehistä ja naisista sukupuolitettuina yksilöinä vaan monisäikeisistä sosiaalisista suhteista. Vaihto ei koske ensisijaisesti seksuaalisuutta, omistusoikeuksia tai tavaroiden vaihtoa. Olennaisia tekijöitä ovat sosiaaliset suhteet, jotka ulottuvat laajemmalle kuin vain yksittäisen miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Avioliitto ei myöskään ole kertakaikkinen tapahtuma vaan sen ajallinen kantama ulottuu pitkälle. Näin tarkasteltuna avioliitto on sosiaalinen prosessi.

Tutustuttuamme polveutumisen ja allianssien keskeiseen dynamiikkaan voimme nyt palata kysymykseen eksogamiasta ja serkusavioliitoista. Ensimmäisten serkusten - siis sisarusten lasten - väliset avioliitot olivat Suomessa kiellettyjä vuoteen 1929 saakka. Monien Yhdysvaltojen osavaltioiden lainsäädännöissä ne ovat edelleen kiellettyjä. Kanonisessa oikeudessa, siis katolisen kirkon säädöksissä, konsangviinisten - ja myös affinaalisten - sukulaisten avioliitot ovat laajasti kiellettyjä.

Vaikka laillisia esteitä ei olisikaan, serkukset voivat monien mielestä olla liian läheisiä sukulaisia solmiakseen avioliiton. Siksi esimerkit serkusten välisistä avioliitoista voivat herättää kysymyksen geneettisistä riskeistä.

Antropologian polttopiste on kuitenkin toisaalla. Tekniset kategoriat erilaisille serkuille ovat tässä olennaisia. Selkeyden vuoksi on tapana olettaa egoksi mies.

Ristikkäisserkukset ovat sisaren ja veljen lapsia. Sukulaisuutta välittävät henkilöt ovat siis kahta eri sukupuolta. Ristikkäisserkut voidaan edelleen jakaa kahteen kategoriaan:

Matrilateraalinen ristikkäisserkku on äidinpuoleinen ristikkäisserkku. Matrilateraalisessa ristikkäisserkusavioliittossa mies menee naimisiin äitinsä veljen tyttären (MBD) kanssa (tai jonkun tähän samaan kategoriaan kuuluvan naisen kanssa; ks. alla).
Patrilateraalinen ristikkäisserkku on vastaavasti isänpuoleinen ristikkäisserkku. Patrilateraalisessa ristikkäisserkusavioliittossa mies menee naimisiin isänsä sisaren tyttären (FZD) kanssa (tai jonkun tähän samaan kategoriaan kuuluvan naisen kanssa; ks. alla).

Rinnakkaisserkuksia puolestaan ovat joko kahden sisaren tai kahden veljen lapset. Tällöin sukulaisuutta välittävät henkilöt ovat samaa sukupuolta. Patrilateraalisessa rinnakkaisserkusavioliitossa mies menee naimisiin isänsä veljen tyttären (FBD) kanssa (tai jonkun tähän samaan kategoriaan kuuluvan naisen kanssa; ks. alla).

Ristikkäis- ja rinnakkaisserkut näkyvät seuraavasta kaaviosta.

serkut

Serkusten välisten avioliittojen yksilöivä kuvaus yllä on kuitenkin jossain määrin harhaanjohtava, sillä kuten luvun alkupuolella todettiin, kyse ei ole yksittäisistä ihmisistä, vaan sosiaalisesta kategoriasta. Ensiksi, serkusavioliitto ei välttämättä ole rajattu ”ensimmäisiin” serkkuihin, vaan samaan kategoriaan voivat kuulua myös henkilöt, joita meidän sukulaisjärjestelmässämme nimitetään ”toisiksi”, ”kolmansiksi” ja ”neljänsiksi serkuiksi” jne., niin pitkälle kuin genealogioita tunnetaan. Toiseksi, samaan kategoriaan voi erilaisissa paikallisissa määrittelyissä kuulua myös muita sukulaisia.

Seuraavassa kaaviossa on kuvitteellinen esimerkki matrilateraalisesta ristikkäisserkusavioliitosta matrilineaalisessa yhteiskunnassa. Kaavioon on merkitty kategoriaan ”MBD” kuuluvat naiset eli egon mahdolliset aviopuolisot sinisellä värillä. Kaavio voi näyttää pelottavan monimutkaiselta, mutta se kannattaa käydä läpi sukupolvi kerrallaan. Lähde liikkeelle egosta, paikanna egon äiti ja äidin veli. Äidin veljellä puolisonsa kanssa on kaksi tytärtä (egolle MBD), jotka kuuluvat oman äitinsä matrilinjaan, eli eri matrilinjaan kuin ego. Siirry seuraavaan sukupolveen: paikanna egon äidin äiti ja tämän veljet (2). Veljien avioliitoista syntyneet tyttäret (1 ja 1) kuuluvat jälleen äitiensä matrilinjoihin, samoin kuin tyttärien tyttäret (1 ja 2). Jälkimmäiset kolme naista ovat egon MMBDD ja mahdollisia aviopuolisoita. Käy samalla tavoin läpi neljäs ja viides sukupolvi. Paikanna kaaviosta egon MMMMBDDDD.

serkut2

Unilineaalisen polveutumisen tapauksessa ristikkäisserkut kuuluvat lähtökohtaisesti aina kahteen eri linjasukuun, klaaniin tai muuhun sukuryhmään. Ristikkäisserkkuavioliittojen kautta muodostuu sukupolvesta toiseen jatkuvia vaihtosuhteita. Yllä olevassa esimerkissä avioliitto on siis linjasukujen suhteen eksogaaminen.

Kiinnitä nyt huomio kaavion eri värisiin viivoituksiin. Selkeyden vuoksi on oletettu, että kaikki egon matrilinjan miehet ovat ottaneet puolison eri linjasuvuista, jotka on merkitty eri värisillä viivoituksilla. Kuvasta voi myös kerrata matrilineaalista polveutumista: henkilö kuuluu aina samaan linjasukuun kuin äitinsä ja toisesta näkökulmasta, miehen lapset kuuluvat eri linjasukuun kuin tämä itse.

Unilineaaliseen polveutumismalliin saattaakin yhdistyä selvä epäsymmetria serkusavioliittojen suhteen. Rinnakkaisserkkuavioliitot ja ylipäätään avioituminen oman sukulinjan sisällä ovat usein kiellettyjä. Ristikkäisserkut taas ovat sallittuja, usein jopa ihanteellisia aviopuolisoita.

Trobriandilaisille dalan jatkuvuus mielletään veren symbolin kautta: sama dala, sama veri (Weiner 1975: 39). Eksogamian sääntö kattaa kaikki saman dalan jäsenet. Trobriandilaiset kertoivat sekä Malinowskille että Weinerille, että miehen on parasta mennä naimisiin isän sisaren tyttären kanssa, siis patrilateraalisen ristikkäisserkun kanssa. Avioituminen serkun kanssa oli kuitenkin molempien tutkimusten aikaan harvinaista. Mutta isän sisaresta ja tämän tyttärestä käytetty termi, tabu, viittasi kuitenkin laajimmillaan kaikkiin isän dalan jäseniin jotka olivat potentiaalisia seksuaalikumppaneita ja aviopuolisoita. Valtaosa avioliitoista solmittiinkin näiden kahden klaanin välillä.

Tässä luvussa aikaisemmin mainittujen eteläintialaisten kannadigojen ihanteellisin avioliitto solmitaan (ensimmäisten) ristikkäisserkkujen välille. Käytännössä tällaisia avioliittoja on 5-30 % kaikista solmituista liitoista. Rinnakkaisserkkujen kanssa naimisiinmeno on puolestaan kiellettyä; heidät rinnastetaan sisaruksiin ja heitä saatetaan nimittää samoin termein kuin siskoja ja veljiä. Vastaavasti ylemmässä sukupolvessa vanhempien samaa sukupuolta olevat sisarukset ja heidän aviopuolisonsa rinnastuvat äitiin ja isään (tästä mm. nimitys ’iso äiti’, doDDamma [esim. MoZ]; vastaavasti ’pieni äiti’ [esim. FyBW]). Vanhempien eri sukupuolta olevia sisaruksia ja heidän aviopuolisoitaan nimitetään kuitenkin samoin termein kuin aviopuolison vanhempia (HF, WF; ’appi’; HM, WM; ’anoppi’) - - hehän ovat egon potentiaalisten aviopuolisoiden, ristikkäisserkkujen, vanhemmat. Terminologia heijastaa avioliittoihannetta, joka vaikuttaa vahvasti, vaikka ego ei menisikään naimisiin ristikkäisserkkunsa kanssa. Esimerkiksi naisen äidin veljellä potentiaalisena avioliittosukulaisena on tiettyjä rituaalisia velvoitteita.

ENDOGAMIA

Endogamia, vastakohtana eksogamialle, tarkoittaa tietyn sosiaalisen ryhmän sisällä tapahtuvaa avioitumista, sisäryhmäavioliittoa. Tämä ryhmä voi olla linjasuku, klaani, paikallisyhteisö, kasti tai luokka.

Itse asiassa endogamian ja eksogamian sosiaaliset seuraukset voivat olla kuitenkin samankaltaisia. Molemmilla on sama funktionaalinen seuraus: ryhmän solidaarisuuden rajat määritellään aina uudelleen avioliitoissa. Ristikkäisserkkuavioliitto on eksogaaminen, kun taas rinnakkaisserkkuavioliitto edustaa vahvaa endogaamista tendenssiä.

Rinnakkaisserkkuavioliitto on harvinaisempi muoto kuin ristikkäisserkkuavioliitto. Se on sekä linjasukuteorian että allianssiteorian kannalta ongelmallinen, jopa skandaalimainen, sillä se kyseenalaistaa eksogamian ajatuksen, joka on edellytys erillisten linjasukujen jatkuvuudelle ja toisiaan seuraavien yksiköiden pysyvyydelle ja helpolle identifioimiselle. Se kyseenalaistaa samalla koko yksilinjaisen polveutumisen käsitteen kuten myös teorian avioliitosta naisten vaihtamisena toista naista vastaan, jossa oletuksena on insestitabu, toisin sanoen vaihdon ehdoton välttämättömyys." (Bourdieu 1977: 30.)

Rinnakkaisserkkuavioliitto on ihanne beduiineille sekä monille Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän arabikansoille.  Esimerkiksi Bourdieun algerialaisessa tutkimuskohteessa, Kabylian beduiinien keskuudessa, rinnakkaisserkkuavioliiton paremmuus oli selkeästi ilmaistu. Avioituminen oman suvun naisten kanssa takasi veren puhtauden, vahvisti linjasuvun yhteyttä ja varjeli suvun kunniaa. Ulkopuoliset, vieraat naiset taas olisivat voineet uhata suvun yhteistä kunniaa. Rinnakkaisserkkuavioliitto on siis siunauksellisin ja vähiten vaarallinen kaikista avioliitoista.

Paikallisen teorian mukaan, Bourdieu toteaa, jokaisella on eräänlainen etuosto-oikeus rinnakkaisserkkuunsa, ja tämä on epäilemättä yksinkertaisesti yksi maskuliinisuuden ideologian ilmaisu. Egyptiläinen beduiinimies kuvasi, kuinka hänen suhteensa serkkuvaimoonsa - siis patrilateraaliseen rinnakkaisserkkuunsa - on läheisempi kuin muihin vaimoihin:    

Hän on loppujen lopuksi minun setäni tytär. Tiedän, että jos olen poissa, hän pitää huolta talosta, viihdyttää vieraita kohteliaasti ja suojelee omaisuuttani ja kaikkia lapsiani. Etkö ole huomannut, että vaikka hän rakastaakin omia lapsiaan enemmän, hän huolehtii toisten vaimojeni lapsista ja jopa suojelee heitä heidän äitiensä ankaruudelta? Loppujen lopuksi lapset ovat läheisempiä hänelle, he ovat hänen sukulaisiaan, hänen heimoaan. Ulkopuoliset eivät välitä. Ulkopuoliset eivät välitä sinun nimestäsi tai maineestasi. Mutta sinun isän veljen tyttäresi välittää sinusta ja omaisuudestasi koska ne ovat hänen (Abu-Lughod 1986:58).

Abu-Lughod käyttää englanninkielisessä käännöksesssään kömpelöhköä käsitettä isän veljen tytär joka vastaa antropologien lyhennettä FBD (father’s brother’s daughter). Tosiasiassa tälle sukulaiskategorialle on oma terminsä, joka Kabylian beduiineilla on bent’amm, ja Egyptissä sama tai muunnos tästä. Tämä termi sisältää siis itsessään tarkennuksen. Jälleen kyse on sosiaalisesta kategoriasta - ei välttämättä ensimmäisistä serkuksista - joka kuvaa erityistä sukulaisuuden väylää ja potentiaalista avioliittoa.  

Bourdieun mukaan rinnakkaisserkkuavioliiton näkeminen sääntönä on kuitenkin harhaanjohtavaa. Paikallinen ideologia siirtyy antropologien teorioihin niin että genealogiset kaaviot esittävät yhteiskuntarakenteen virallisen, ideologisen mallin. Tässä tapauksessa se koskee miehen oikeutta avioitua patrilateraalisen rinnakkaisserkkunsa kanssa ja linjasukujen (miesten) muodostaman ryhmän yhtenäisyyttä. Genealogioiden kautta rakennetaan kuva sosiaalisen ryhmän kiinteydestä kiinnittämättä huomiota tosiasiallisiin yhteyksiin ja erilaisiin funktioihin.

Säännön ja virallisten mallien sijasta on kiinnitettävä huomiota strategioihin. Nämäkään eivät ole yksilöllisiä tai satunnaisia vaan vaan sosiaalisesti rakentuneita. Ne ovat Bourdieun termein strukturoituja dispositioita jotka aktualisoivat ja uusintavat sosiaalisia rakenteita ja kulttuurisia arvoja.

Bourdieu asettaa vastakkain yhtäältä virallisen sukulaisuuden (official kinship), rinnakkaisserkusavioliittoa ja genealogiaan korostavan ideologian, ja toisaalta käytännöllisen sukulaisuuden (practical kinship). Käytännöllinen sukulaisuus koostuu erilaisista vaihtosuhteita tai ikuisesti tallatuista poluista, joita pidetään jatkuvasti auki, sukupolvesta toiseen (Bourdieu 1977:53).  Polkumetaforaa Bourdieu käytti tavallisista avioliitoista, jotka ovat hänen mukaansa yleisimpiä, usein äitien järjestämiä ja monesti matrilateraalisia ‘polkuja’ seuraavia. Bourdieun analyysin pohjalta Kabylian beduiinien avioliitot ovat jaettavissa kolmeen tyyppiin:

Patrilateraalinen rinnakkaisserkkuavioliitto korostaa agnaattisen ryhmän materiaalista ja symbolista voimaa. Taustalla on kuitenkin usein välttämättömyys, etenkin suvun epäonnisten haarojen kohdalla. Kyse ei ole niinkään yhteisen isänperinnön (maan, nimen, kunnian) jakamisesta kieltäytymisestä vaan välttämättömyydestä. Tästä välttämättömyydestä tehdään hyve kun muut kunnialliset vaihtoehdot eivät ole resurssien puuttuessa mahdollisia. Genealogia tekee strategiasta myyttisesti ja ideologisesti kunniallisen. Rinnakkaisserkkuavioliitossa keskeisenä arvona on sukuryhmän integraatio ja turva.
Allianssi taas solmitaan kahden heimon tai kahden klaanin välillä. Tämä on poliittisesti täydellisin muoto mutta myös riskialtis. Se edellyttää myös - Bourdieun termejä käyttääksemme - taloudellista pääomaa (morsiusmaksuja, kapioita, hääjuhlaa, lahjoja); sosiaalista pääomaa (sosiaalisia verkostoja joita käytetään allianssin luomisessa) sekä symbolista pääomaa (prestiisiä, kunniaa). Tässä keskeisenä arvona ovat siis allianssi ja prestiisi.
Tavalliset avioliitot ovat kolmas vaihtoehto. Positiivisesti arvotettujen rinnakkaisserkkuavioliiton ohella on muitakin avioliittomuotoja, jotka eivät vaadi merkittäviä investointeja. Näissä intressit ovat tyypillisesti taloudellisia. Lisäksi - etenkin tytärten tapauksessa - äitien ja isien strategiat saattavat olla ristiriidassa keskenään: patrilateraalinen ja matrilateraalinen polku eriytyvät. Mutta usein genealogiaa voidaan tosiaankin manipuloida: korostaa (kaukaisempaa) patrilateraalista sidettä (läheisemmän) matrilateraalisen siteen sijaan.

Rinnakkaisserkkuavioliittoja luonnehtii segmentaarinen relatiivisuus. Sukulaisuussuhde voidaan palauttaa joko kaukaisempaan tai läheisempään yhteiseen nimittäjään, joko matrilateraalisen tai patrilateraalisen mallin mukaisesti. Tätä kuvaa osuvasti myös Eriksenin siteeraama Clifford Geertzin luonnehdinta pohjoisafrikkalaisesta muulista joka puhuu jatkuvasti enostaan hevosesta mutta ei koskaan isästään aasista.

Bourdieun käytäntöteoria ei tarkoita ainoastaan vaihtoehtoisten avioliittomuotojen ja esimerkiksi naisten strategioiden esiintuomista. Se osoittaa, että myös ideologisesti oikeaoppinen malli on samanlaisten sosiaalisten prosessien tulosta, ei seurausta sääntöjen kuuliaisesta noudattamisesta.

MORSIUSMAKSU JA MYÖTÄJÄISET

Morsiusmaksu

Termi morsiusmaksu (bridewealth) - varsinkin suomenkielisessä muodossaan - saattaa olla harhaanjohtava. Kyse ei ole vaimon ostamisesta tai markkinavaihdon idean mukaisesta maksusta. Tämä on keskeinen lähtökohta myös silloin, kun morsiusmaksukäytännöt ovat palautettavissa rakenteelliseen riistoon: vanhat miehet tai suvun vanhimmat kontrolloivat naisten hedelmällisyyttä ja nuorten miesten työtä.

Morsiusmaksu mielletään usein korvaukseksi lapsista, jotka siirtyvät avioliiton myötä isänsä patrilineaaliseen sukuun. Harvinainen se on matrilineaalisesti tai kognaattisesti organisoituneissa yhteiskunnissa. Morsiusmaksun muoto vaihtelee suuresti. Se voi olla karjaa (Itä-Afrikassa), kameleita (Somaliassa) tai sikoja (Uudessa Guineassa) mutta myös mitä erilaisimpia arvoesineitä (esimerkiksi tivit) ja nykyisin myös rahaa.

Morsiusmaksu on tyypillistä niissä yhteiskunnissa, joissa on työhön perustuvaa ylijäämää, joka on luonteeltaan ei-kiinteää ja kollektiivista. Paimentolaisten eläimet ovat juuri tällaista pääomaa. Toisin sanoen morsiusmaksukäytännöt ovat tyypillisimpiä yhteiskunnissa, jotka sijoittuvat poliittista ja taloudellista stratifikaatiota kuvaavan asteikon keskivaiheille.

Keesing ja Strathern (1998: 219) määrittelevät morsiusmaksun muodostavat prestiisituotteet seuraavasti:

  1. Ne ovat riittävän niukkoja ja usein peräisin ulkopuolelta, joten yksittäisten ihmisten on vaikea saada niitä haltuunsa omin voimin.
  2. Niiden kiertoa kontrolloivat vanhemmat miehet, joiden tukeen nuorten miesten täytyy turvautua voidakseen avioitua. Tämä puolestaan edellyttää vastapalveluksia, esimerkiksi työtä ja poliittista tukea.
  3. Vanhat miehet kontrolloivat paitsi morsiusmaksun edellyttämiä aineellisia resursseja ja arvoesineitä, niiden kautta myös naisten kiertoa, naisten työvoimaa ja hedelmällisyyttä, siis naisten reproduktiivista potentiaalia.

Tässä luonnehdinnassa korostuu valta-aspekti. Näiden piirteiden lisäksi morsiusmaksun voi sanoa alleviivaavan seuraavia tekijöitä, jotka ovat sosiaalisen organisaation kannalta keskeisiä. Aviollisella vaihdolla on symbolinen ulottuvuutensa poliittisen ja taloudellisen ohella. Tämä tuo esille uusintamisen moninaiset resurssit: vauraudesta ja alliansseista (kollektiiviseen) hedelmällisyyteen, vitaalisuuteen ja haavoittuvuuteen. 

  1. Kahden suvun - tai itse asiassa useammankin - väliset vaihtosuhteet saattavat jatkua sukupolvesta toiseen. Toisin sanoen morsiusmaksujen kautta  rakennetaan affinaalisia suhteita. Etenkin ristikkäisserkkuavioliitoissa karjan ja naisten kierto lujittaa sukupolvesta toiseen vaihtosuhteita, mistä tarjoaa esimerkin seuraava, eteläafrikkalaisten loveduja kuvaava kaavio.
  2. Morsiusmaksu korostaa sisaren ja veljen välistä yhteyttä: sisarista maksettu morsiusmaksu (esimerkiksi karja) mahdollistaa veljien avioitumisen.
  3. Naisten seksuaalisuus, työ ja etenkin lapset ovat niin tärkeä kulttuurinen resurssi, että ne eivät ole kokonaan luovutettavissa ulkopuolisille avioliiton yhteydessä.
  4. Sukujen korporatiivisuus, kollektiiviset resurssit ja kollektiivinen päätöksenteko mahdollistavat jatkuvuuden avioliittojen muodossa.
  5. Vaihdon välineillä - karjalla, sioilla, jamssilla, keihäänkärjillä - on vahva jatkuvuuden ja kierron symbolinen lataus.

Nuerit: karja ja veri

Evans-Prichardin mukaan neuvottelut morsiusmaksuista päättyivät poikkeuksetta lupaukseen jatkosta. Sulhasen perhe lupasi lisää karjaa morsiamen tyttären, tyttärentyttären ja tämän tyttären avioliiton yhteydessä. Toisin sanoen tulevien lasten matrilateraalisten sukulaisten oikeudet on tunnustettu vaikka polveutuminen onkin patrilineaalista.

Avioliitto ei ole kertakaikkinen (yksittäinen) tapahtuma. Se on sarja toisiinsa kytkeytyviä toimia, jotka johtavat kosiskelusta lasten syntymään, ja morsiusmaksu ei ole kertakaikkinen maksu vaan maksujen sarja vasteena vaimon statuksen muuttumiseen ja liiton lisääntyvään kypsyyteen. Kuten nuerit asian näkevät, nämä maksut jatkuvat pitkään avioliiton vakiintumisen jälkeen vasikoiden syntymisessä ja näiden vasikoiden jälkeläisissä ja niiden jälkeläisissä, jatkuvana uudelleen dokumentointina jota tasapainottavat vaimolle syntyvät lapset ja näiden lasten lapset. (Evans-Pritchard 1951:154.)

Nuereilla termi maar viittaa kaikkiin sukulaisiin, myös äidinpuoleisiin. Lisäksi se kattaa myös affinaaliset eli aviosukulaiset. Miehen ja naisen sukulaisten välillä on maar-suhde niin kauan kuin näiden yhteinen lapsi on elossa. Lapsen kautta yhteys säilyy vaikka avioliitto päättyisi eroon ja morsiusmaksuna annettu karja palautettaisiin. Lapsessa yhtyy keskeinen substanssi: veri.

Sama kognaattinen (eli bilateraalinen) periaate näkyy myös morsiusmaksujen väylissä. Nuerien avioituessa myös äidinpuoleisilla sukulaisilla on keskeinen asema. Eno antaa sisarenpojalleen osan karjasta, ja vastaavasti eno saa osan sisarentyttären morsiusmaksuna saadusta karjasta. Karjan kautta rakentuvat siis sekä affinaaliset että kognaattiset siteet, joskin agnaattisten sukulaisten asema on keskeinen.

Karja myös erottaa nämä sukulaissuhteet toisistaan. Mies, jolla on periaatteellinen oikeus tietyn naisen avioliiton myötä siirtyvään karjaan (tai muuhun lahjaan), ei voinut mennä tämän kanssa naimisiin. Evans-Pritchardin mukaan kuuden sukupolven taakse palautuva sukulaissuhde riitti takaamaan jonkinlaisen osuuden morsiusmaksusta (Evans-Prichard 1951:31).

Morsiusmaksuna annetun karjan, vuohien ja keihäiden kautta voidaan jäljittää nuerien eksogamian - ja myös insestikiellon - rajat. Tämän seurauksena ristikkäisserkusavioliitot ovat periaatteessa kiellettyjä.  Vaimonottajien ja vaimonantajien välinen rakenteellinen epäsymmetria säilyy monien sukupolvien ajan.   

Morsiusmaksu ei ole pelkästään korvausta siitä, että avioliitosta syntyvät lapset kuuluvat  miehen linjasukuun. Polveutumisen ja morsiusmaksun välinen suhde voidaan nähdä myös toisin. Vasta morsiusmaksu ja “lapsimaksu” (child wealth) vahvistavat patrilateraalisen polveutumisen. Syntymä ja genealogia eivät yksin riitä tämän takaamiseen. Vaimo asuu aluksi omien sukulaistensa luona, ja myös esikoinen syntyy matrilateraalisten sukulaistensa luona. Vasta jonkun ajan kuluttua mies rakentaa vaimolleen majan ja pyytää vaimonsa vanhemmilta lupaa sille, että tämä voi muuttaa miehen kylään.   

Keagh, esikoinen, kuuluu cieng mandongniin , äidinpuoleisten isovanhempiensa kotiin, ja jos hänet vieroitetaan [rintaruokinnasta] isänsä kodissa, hän palaa asumaan näiden luo, poika initiaatioon saakka ja tyttö kihlaukseen saakka. Tämä on sääntö, vaikkakin käytännöissä on vaihtelua. (Evans-Pritchard 1951:73).

Sosiaalinen asema, maanomistusoikeudet ja karjan määrä vaikuttavat mahdollisuuksiin maksaa morsiusmaksuja. Morsiusmaksu puolestaan ratkaisee, onko avioliitto pysyvä ja tunnustettu, voiko mies legitimoida lapsensa oman linjasukunsa jäseniksi, onko asumismuoto virilokaalinen vai ei - ja, viime kädessä, johtaako se patrilineaaliseen jatkuvuuteen.

1980-luvulla nuerien parissa kenttätyötä tehnyt Sharon Hutchinson mainitsee morsiusmaksun koostuneen joskus myös varsin moderneista tavaroista, kuten aseista, kasettisoittimista, moskiittoverkosta, vaatteista, patjoista ja huovista (Hutchinson 1996: 88). Rahan ja karjan välillä on kuitenkin selvä ero.

Edellisessä luvussa tutustuimme Bohannanin analyysiin tiv-talouden eri sfääreistä. Bohannan korosti rahan vaikutusta aviolliseen vaihtoon. Se menetti erityisluonteensa kun rahatalous ulottui myös avioliittojen solmimiseen. Hutchinsonin analyysi nuerien rahataloudesta poikkeaa tästä.

Hutchinson korostaa sitä, että talouden eri sfäärejä eivät erota tavarat itsessään vaan ne sosiaaliset suhteet joiden kautta ne virtaavat. Rahan ja karjan välinen keskeinen ero on se, että karja on verta kun taas raha on veretöntä. Niin sukulaisuutta rakentava yhteinen veri kuin periaatteessa kollektiivinen karjakin ilmentävät samanaikaisesti elinvoimaa ja haavoittuvuutta, jatkuvuutta ja kasvua sukupolvesta toiseen sekä sosiaalisten vaihdon väyliä.

Käytännössä karjan ja rahan hankkiminen kietoutuvat monin tavoin yhteen, mutta ne myös erkanevat käsitteellisesti. Nuerit erottavat (1) rahakarjan (the cattle of money), siis markkinoilta palkkarahoilla (money of work) ostetun karjan (2) morsiusmaksuna saadusta tai peritystä tyttöjen karjasta (cattle of girls) ja edelleen (3) rahasta, joka on saatu tällaisen karjan myynnistä (money of cattle). Rahan voi muuttaa karjaksi ja karjan rahaksi, mutta ne sosiaaliset väylät, joiden kautta karja ja raha kulkevat, ovat olennaisia.’Rahakarja ja palkkaraha ovat yksityisomaisuutta, mutta tyttöjen karja ja siitä saatu raha ovat kollektiivista omaisuutta. Toisin sanoen vaihdon luonne - aviollinen vaihto, korvaus aviorikoksesta, verikoston kompensaatio, markkinavaihto - merkitsee vaihdossa käytetyn karjan ja/tai rahan. 

Tämän osion alussa kerrottu esimerkki nuerien insestikiellosta asettuu tässä yhteyksiinsä, siis osaksi laajempaa sosio-kulttuurista kontekstia.  Nuereilla oli siis kaksi tulkintaa ”arabien” immuniteetille insestikiellon rikkomisen suhteen. Ensimmäinen näistä viittasi veren erilaisuuteen, toinen taas siihen, että avioliittoja ja affinaalisia siteitä luotiin ”verettömän” rahan, ei karjan kautta.

Hutchinson on myös väittänyt, että nuereilla karja käy ”veren” edellä. Tämän periaatteen mukaan karjan sosiaalinen kierto menee ihmisveren edelle kun arvioidaan sosiaalisten suhteiden merkitystä, niiden keskinäistä hierarkiaa ja laajuutta. Karjan ja suvun veri kulkevat samoja reittejä ja polkuja. Lapset ovat paitsi agnaattisen linjasuvun lapsia, myös linjasuvun karjan lapsia. Vastaavasti sukuun naitua naista voidaan kutsua meidän karjamme vaimoksi.

Karjan ensisijaisuudesta vereen nähden kertoo myös erottelu pater/genitor. Jos avioliitto päättyy eroon tai kuolemaan lasten syntymän jälkeen, morsiusmaksua ei palauteta. Morsiusmaksu - siis karja - tekee naisen myöhemminkin synnyttämistä lapsista kuolleen aviomiehen linjasuvun “karjan lapsia”. Ns. haamuavioliitossa karja maksetaan kuolleen miehen nimissä. Tämä on myös lapsen pater.

Evans-Pritchardin mukaan nämä poikkeustapaukset edustavat “nuerien agnaation paradoksia”: polveutuminen jäljitetään äidin kautta, sillä sääntönä on että morsiusmaksun maksamisen vuoksi kaikki hänen kohdustaan syntyvät lapset ovat hänen miehensä ja [lasten] isänpuoleisten sukulaisten lapsia, siittäjästä riippumatta “ (mts. 122). Tämä ei välttämättä ole paradoksi: polveutuminen jäljitetään karjan kautta.

Naisten välisessä avioliitossa lapseton nainen voi karjan avulla hankkia itselleen vaimon. Morsiusmaksun välityksellä vanhemmasta naisesta tulee pater nuoremman naisen lapsille. Evans-Pritchardin mukaan aviomies valitsee vaimolleen rakastajan, joka voi olla sukulainen tai naapuri. Lapsi siis jatkaa naisen agnaattista sukua. Samoin tällaisesta avioliitosta syntyneiden tytärten morsiusmaksu kuuluu paterille ja tämän sukulaisille. Kuitenkin myös genitorin, "biologisen" isän, asema on sosiaalisesti tunnustettu. Tämä on oikeutettu yhteen lehmään jokaisen tyttärensä avioliiton yhteydessä maksetusta karjasta. (Evans-Pritchard 1960:108-9.)

Viime aikoina ihmisten ja karjan rinnastuminen on kuitenkin monimutkaistunut ja jopa kyseenalaistunut. Entistä useammat avioliitot solmitaan ilman karjaa. Lisäksi äitien ja lasten välinen yhteys korostaa veren ja ruokkimisen kautta luotua yhteenkuuluvuutta, ja naisten perspektiivistä nämä yhteydet ovat karjaa olennaisempia.

Kaiken kaikkiaan nuerien verisukulaisuus rakentuu monimutkaisilla tavoilla sekä symboliikassa että sosiaalisessa vaihdossa. Patrilineaalinen polveutuminen ei ole mekaanisesti noudettava sääntö. Pikemminkin patrilineaalisuutta määrittää sama dynamiikka kuin sen kyseenalaistavia vaihtoehtojakin. Sekä säännönmukaisuudet (patrilineaalisuus, virilokaalisuus) että paradoksaaliset vaihtoehdot (matrilateraalisuus, matrilokaalisuus, naisten välinen avioliitto) ovat kuitenkin ymmärrettävissä vain tämän (muuttuvan) sosio-kulttuurisen kokonaisuuden kautta.

Esimerkiksi naisten välinen avioliitto ei ole usein toistuva esimerkki siksi, että se on etnografinen kuriositeetti. Pikemminkin se tuo esille monien patrilineaalisten yhteiskuntien sukulaisuuden perimmäisen idean. Se perustuu agnaation logiikkaan. Usein tämä logiikka vaikuttaa paradoksaaliselta, kuten Evans-Pritchardinkin huomautti Nuer-tutkimuksissaan viitatessaan niihin linjasukuihin, joiden esi-isä oli ulkopuolinen ("muukalaisnuer" tai dinka). Nämä jäljittivät sukulaissuhteensa nuer-naisten kautta, siis matrilateraalisesti:

Väitän, että juuri nuerien selkeä, johdonmukainen ja syvään juurtunut linjasukurakenne sallii ihmisten ja perheiden liikkua ympäriinsä ja liittoutua niin vapaasti, pitkiksi tai lyhyiksi ajoiksi, mihin tahansa valitsemaansa yhteisöön, minkä tahansa kognaattisen tai affinaalisen siteen kautta, jonka korostamista he pitävät suotuisana. Ja [väitän että] rakenteen vankkojen arvojen takia tämä jatkuva vaihtelu ei aiheuta sekaannusta tai johda yhteiskunnalliseen disintegraatioon. Vaikuttaa siltä, että juuri agnaattisen periaatteen kiistattomuus Nuer-yhteiskunnassa johtaa siihen, että polveutumisen jäljittäminen naisten kautta on niin huomattavaa ja matrilokaalisuus niin yleistä. Kuinka paljon sukulaisryhmittymät vaihtelevatkin ja muuttuvatkin, itse linjasuvun rakenne on muuttumaton ja vakaa. (Evans-Prichard 1961:28-9.)

Paradoksit, ristiriidat ja jännitteet voivat luonnehtia kaikkia sukulaisjärjestelmiä. Jo nämä käsitteet viittaavat siihen että rakenne ja toiminta ovat ymmärrettävissä vain suhteessa toisiinsa.

Trobriandit

Trobriandeilla käsitteellä sukulainen käännettävä termi viittaa vain äidinpuoleisiin sukulaisiin. Heillä on vain yksi sukua tarkoittava termi ja se on veiola. Tämä termi tarkoittaa sukulaisuutta äidinpuoleisessa linjassa eikä siihen sisälly isän ja hänen lastensa välistä suhdetta, sen paremmin kuin suhdetta mihinkään isänpuoleisiin sukulaisiin. Hyvin usein, tiedustellessani tavoista ja niiden sosiaalisesta perustasta, sain vastaukseksi:‘Oi, isä ei tee sitä, koska hän ei ole lasten veiola. Äidin puoleisen suhteen perustana on ajatus ruumiin ykseydestä. (Malinowski 1960:246).

Trobriand-saarilla aviollinen vaihto sijoittuu osaksi laajoja ja kompleksisia vaihtosuhteita. Se jatkuu vuodesta toiseen, sadonkorjuusta toiseen ja elämänkaaren käännekohdista toisiin. Varsinaista morsiusmaksua tästä kierrosta ei voi käsitteellisesti erottaa.

Poika ja tyttö tekevät suhteensa julkiseksi asettumalla yhdessä - siis julkisesti -  syömään pojan majan ulkopuolelle yhdessä viettämänsä yön jälkeisenä aamuna.  Tytön sukulaiset voivat estää avioliiton tai virallistaa sen antamalla raakoja jamsseja pojan sukulaisille (laajasti ymmärrettynä). Aviosuhde virallistetaan dalojen välisessä vaihdossa.

Tässä sukulaiset tarkoittavat sekä tytön dalan jäseniä että tämän isää, siis periaatteessa kahta eri dalaa. Vaihto tehdään tytön isän nimissä. Pojan isä jakaa jamssikorilliset pojan dalan jäsenille. Tässäkin vaiheessa jamssit siis ylittävät kahden dalan välisen rajan. Periaatteessa vaihto tuo siis yhteen neljä eri dalaa.  Pojan sukulaiset puolestaan antavat vastalahjaksi  arvoesineen - kivisen kirveenterän, simpukkakorun, saviruukun tai rahaa - pojan isälle joka jakaa ne niille tytön sukulaisille, joilta jamssi oli peräisin.

Noin vuoden ajan tyttö ja poika ovat vastanaineita. Tällöin heidän yhteisessä majassaan ei ole tulisijaa, ja he syövät samasta kulhosta. Tämä vaihe päättyy kun tytön sukulaiset taas lähettävät raakoja jamsseja pojan sukulaisille ja saavat vastalahjaksi keitettyjä jamsseja. Tämän jälkeen alkaa jamssipalstojen viljely ja jamssin vaihto sekä (naisten) arvoesineiden vaihto esimerkiksi hautajaisten yhteydessä.

Kuten edellisessä luvussa tuli ilmi, trobriandilaiset miehet lahjoittavat suuren osan dalan mailla perheen viljelemästä jamssisadosta sisartensa miehille. Vastaavasti he tietysti saavat vaimonsa veljiltä jamsseja. Vain päälliköt ovat oikeutettuja moniavioisuuteen, joten he saavat suuren määrän jamsseja vaimojensa veljiltä, joita he voivat käyttää arvovaltansa kasvattamiseen redistribuution muodossa.

Annette Weiner teki kenttätöitä Trobriand-saarilla 1970-luvulla, ja hänen nosti esille naisten keskeisen aseman vaihdossa ja Trobriand-yhteiskunnissa - seikka, jonka Malinowski oli havainnut mutta jonka hän oli teoriassaan pitkälti ohittanut.

Jamssien vaihto edellyttää tietysti vastavuoroisuutta, ja juuri tässä naiset ovat keskeisessä asemassa. Vastalahjaksi miehet antavat toisilleen esimerkiksi kirveenteriä, mutta erityisen tärkeää on naisten vauraus, etenkin banaaninlehtihameita ja -kimppuja, joita jaetaan hautajaisissa. Sekä jamssit että nämä arvoesineet esiintyvät Malinowskin valokuvissa. Aviomiehen dalan jäsenen kuollessa naiset naiset jakavat hautajaisissa naisten arvoesineitä. Saajina ovat tyypillisesti - joskaan ei pelkästään - ne ihmiset jotka ovat lahjoittaneet pariskunnalle vuosien varrella jamsseja.

Weinerin tulkinta korostaa sisaren ja veljen muodostaman parin keskeisyyttä sosiaalisessa reproduktiossa. Näin huomio kohdistuu saman sukupolven sisäisiin ja elävien keskinäisiin suhteisiin polveutumista koskevien sääntöjen sijasta.

Veljen ja sisaren tulee vältellä toisiaan erityisesti kaikissa sellaisissa yhteyksissä, jotka koskevat sisaren hedelmällisyyttä. Weinerin mukaan rituaalinen välttely ja muut kiellot nimenomaan korostavat sisarusten välisen suhteen reproduktiivisia potentiaaleja. Saman periaatteen mukaisesti hautajaisten yhteydessä vainajan dalan jäsenet joutuvat pysyttäytymään loitolla.

Dalan uusintaminen edellyttää jatkuvasti ulkopuolelta tulevia resursseja. Ulkopuoliseksi määritellään hyvinkin läheinen suhde isän ja lasten välillä. Resurssit koostuvat isän ruokkimisesta ja hoivasta, sekä muista, esimerkiksi arvoesineiden muodossa kiteytyvistä affinaalisista suhteista. Kaiken kaikkiaan vaihtosuhteet eri alaklaanien välillä korostuvat dramaattisesti elämän keskeisissä taitekohdissa kuten syntymän, avioitumisen ja kuoleman yhteydessä. Jamssien ja arvoesineiden vaihto luo myös sukupolvien yli jatkuvia vaihtosuhteita, niiden kautta inkorporoidaan ulkopuolisia resursseja. (Weiner 1976; 1979)

Weinerin mukaan perimmäinen rakenne ei siis ole naisten vaihto tai linjasukujen muodollinen organisaatio. Weinerille perimmäinen rakenne on sosiaalisten suhteiden reproduktio joka koostuu jatkuvuutta luovista elementeistä sekä ulkopuolisten resurssien inkorporaatiosta (sisällyttämisestä, haltuun ottamisesta). Ydin rakentuu veljen ja sisaren, näiden puolisoiden ja lasten kautta.  Myös sukupuoli rakentuu Weinerin tulkinnassa toisin kuin niissä malleissa, jotka pohjautuvat näkemykseen vaimojen ja miesten välisistä suhteista.

MYÖTÄJÄISET

Toinen aviollisen vaihdon muoto on myötäjäiset (dowry). Myötäjäiskäytäntö on kattanut Euraasian Euroopasta Lähi-itään, Etelä-Aasiaa ja Kiinaan. Näin ollen se on ollut tyypillistä hierarkkisille (jopa väljässä merkityksessä feodalistisille), intensiivisen peltoviljelyn alueille. Myötäjäiset ovat stratifikaation instrumentti ja tuote (Goody 1983: 258). Myötäjäisten arvo vaihteleekin huomattavasti enemmän kuin morsiusmaksun kussakin historiallisessa tilanteessa.

Myötäjäisten voidaan katsoa vastaavan tyttären osuutta perinnöstä, ja täten yläluokkaisten naisten myötäjäisten taloudellinen arvo voi olla huomattava. Maaomaisuutta myötäjäisiin kuuluu kuitenkin vain poikkeustapauksissa. Eurooppalaisen yläluokan keskuudessa myötäjäiset ovat olleet tapa luoda sukujen välisiä alliansseja. Myös myötäjäisillä, kuten morsiusmaksuilla, on symbolinen ulottuvuutensa, oli kyse sitten huomattavasta omaisuudesta tai vaatimattomista kapioista (trosseau).

Goody on väittänyt, että Kiinassa, Intiassa, Lähi-idässä sekä Välimeren alueella antiikin aikaan ja myöhemminkin - siis juuri patriarkaatin käsitteen kotiseuduilla, hierarkkisissa yhteiskunnissa - myötäjäiset ovat antaneet tyttärille ja sisarille merkittäviä materiaalisia ja moraalisia oikeuksia. Tyttäret kantoivat mukanaan omaisuutta kuten myös tunteita, (sosiaalisia) siteitä ja suhteita. Myötäjäisiä voidaan kuitenkin tarkastella myös konkreettisena osoituksena yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja eriarvoisuudesta sekä luokkien että sukupuolten välillä.

Myötäjäisiin 1700-luvun Etelä-Italiassa voit tutustua Experience Rich Anthropology -sivuston Ascoli-projektin kautta.

LOPUKSI: BIOLOGISESTA REPRODUKTIOSTA SOSIAALISTEN SUHTEIDEN REPRODUKTIOON

Palatkaamme vielä kysymykseen verestä ja biologiasta. Malinowski kirjoitti vuonna 1930, että sukulaisuuden monimutkainen algebra natiivikäsitteineen, diagrammeineen ja deduktiivisina argumentteineen on turhauttavaa ja kenties turhaakin.

Keskivertoantropologi on kuitenkin hämmentynyt ja ehkä hieman vihamielinenkin -- ja epäilee, onko todellakin vaivan arvoista yrittää hallita sukulaisuuden äpäräalgebraa. Hän on sitä mieltä, että sukulaisuudessa on kyse verestä ja lihasta, se pohjautuu seksuaaliseen intohimoon ja äidinrakkauteen ja -- joukkoon henkilökohtaisia, intiimejä intressejä. Voidaanko kaikki tämä todellakin palauttaa kaavoiksi, symboleiksi, kenties yhtälöiksi?

Miksi teitä sitten on kiusattu tällä äpäräalgebralla? Toivottavasti tämä pitkähkö johdanto antropologiseen sukulaisuuden tutkimukseen yhdessä Eriksenin sukupuolta ja ikää koskevan luvun kanssa saa sinut pohtimaan Malinowskin esittämää näkemystä sukulaisuuden luonnollisesta pohjasta. Seksuaalinen intohimo ja äidinrakkaus eivät ole kuitenkaan nousseet tässä tarkastelussa keskiöön.

Verisukulaisuuden käsitteen sisältämä veren symboli on varsin yleinen. Veren ohella voi olla myös muita substansseja - esimerkiksi siemen, henki, maito, ruoka - joiden kautta sukulaissiteiden katsotaan syntyvän ja uusintuvan. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kulttuurisista käsityksistä vaan myös sosiaalisesta toiminnasta.

Sukulaisuus muodostaa järjestelmän, sillä on rakenne. Tämä ei kuitenkaan ole sääntökokoelma, jota ihmiset orjallisesti noudattaisivat. Juuri tämä rakenne tekee ymmärrettäväksi sekä tietyt säännönmukaisuudet että poikkeukset, jotka muuten jäisivät käsittämättömiksi. Esimerkiksi Reea Hinkkasen tätä kurssia varten kirjoittama etnografinen vinjetti, Isiä, veljiä ja äidin veljiä: morsiusmaksu, polveutuminen ja auktoriteetti Tansanian sukuma-nyamwezien parissa, tarjoaa mahdollisuuden tarkastella säännönmukaisuuksien ja neuvottelujen yhteen kietoutumista.

Etnografinen ja teoreettinen keskustelu mahdollistaa myös länsimaisten sukulaisuutta ja sukupuolta koskevien rakenteiden tekemisen näkyviksi. Muuten ne vaikuttaisivat helposti luonnollisilta. Esimerkiksi länsimaiset käsitykset verisiteistä ja bilateraalinen sukulaisuusjärjestelmä eivät suinkaan perustu biologiaan. Näillä käsityksillä on pitkä ja monimutkainen historia. Sama koskee esimerkiksi käsitystä äitiyden luonnollisuudesta verrattuna isyyteen, tämäkin näkemys on kulttuurisesti ja historiallisestikin spesifi, jopa suhteellisen viimeaikainen.

Sukulaisuuden tutkimus oli antropologiassa pitkään suvannossa. Tämä johtui pitkälti rakennefunktionalistisen perinteen ja strukturalistisen teorian kritiikistä. Strukturalististen analyysien sijaan huomio kohdistui entistä enemmän toimintaan ja historiallisiin muutoksiin. Lisäksi näiden kysymysten tarkastelussa keskiössä on ollut yhä enemmän sukupuolijärjestelmä.

Peletz (1995) on kuitenkin esittänyt, että sukulaisuuden tutkimus on kokenut uudelleen elvyttämisen ja uudelleen kotiuttamisen. Antropologit ovat esimerkiksi tarkastelleet uusia reproduktioteknologioita (keinoavusteista hedelmöitystä) tavoilla, jotka nostavat esille klassisia teoreettisia kysymyksiä. Mitä on äitiys, mitä isyys? Mikä on biologisten siteiden merkitys? Onko syntymätön lapsi jo persoona, jolla on oikeuksia?

Toisaalta huomio on kohdistunut entistä enemmän sukulaisuuden niihin puoliin,  jotka eivät suoranaisesti liity seksuaaliseen tai biologiseen reproduktioon vaan laajemmin sosiaalisten suhteiden luomiseen ja uusintamiseen, vaikkapa ruokkimisen kautta.

Sukulaisuuden tarkastelussa ei voida nykyään sivuuttaa myöskään globaaleja voimia, niin sanottua reproduktion politiikkaa. Globalisaatiossa ei ole kyse vain kulttuurituotteista, kulutustavaroista ja halpatyövoimasta. Se on myös eriarvoisuutta, jonka voi sanoa ruumiillistuvan reproduktiossa, avioliitoissa ja seksuaalisuuksissa. Henkilökohtainen (intiimi) on tosiaankin poliittista, kuten feministien tunnettu motto 1970-luvulla toistuvasti esille. Mutta, kuten Karl Marx aikoinaan totesi, työvoiman uusintaminen perustuu osittain biologisiin tarpeisiin, osittain elämän fyysisiin olosuhteisiin, osittain kulttuuriseen traditioon.

[Työläisten] niin kutsuttuja välttämättömien tarpeiden määrä ja laajuus, kuten myöskin niiden tyydyttämisen tavat ovat itsessään historiallisen kehityksen tulosta. Siten, erotuksena muista hyödykkeistä, työvoiman arvon määräämisessä astuu kuvaan historiallinen ja moraalinen elementti. (Käännös AMT, viittaus Rubin 1975)

Ja Gayle Rubin jatkaa:

Juuri tämä historiallinen ja moraalinen elementti määrää, että vaimo on työläisen [elämän] välttämättömyyksien joukossa, että naiset pikemminkin kuin miehet tekevät kotitöitä, ja että kapitalismi on pitkän tradition perillinen, jossa naiset eivät peri, jossa naiset eivät johda, jossa naiset eivät puhu jumalalle. Juuri historiallinen ja moraalinen elementti toi kapitalismiin maskuliinisuuden ja feminiinisyyden muotoja koskevan kulttuurisen perinnön. (Rubin 1975)

Sukulaisuus tarjoaa myös resursseja ihmisten selviytymisstrategioille. Esimerkiksi lastenhoito globaalissa mittakaavassa perustuu siihen, että filippiiniläiset, karibialaiset tai ukrainalaiset naiset jättävät omat lapsensa sukulaisten huomaan ja siirtyvät lastenhoitajiksi vaikkapa New Yorkiin, Hong Kongiin tai Roomaan, mistä käsin he lähettävät rahaa sukulaisilleen. Vastaavasti työnantajat, etenkin naiset, voivat vapautua lastenhoidosta vaikkapa työelämään. Erilaiset sukulaisuusjärjestelmät ja sukupuolijärjestelmät kietoutuvat monin tavoin yhteen.

Samalla on huomautettava, että sukulaisuuden idiomilla on taipumus laajentua käsittämään muitakin kuin varsinaisia sukulaissuhteita.“Diffuusi, kestävä solidaarisuus voi saada monia muotoja. Tästä on esimerkkinä kummius, rituaalinen sukulaisuus, jonka merkitys on katolisessa Latinalaisessa Amerikassa suuri (compadrazgo). Sukulaisuus ja rituaalinen sukulaisuus takaavat yleistetyn vastavuoroisuuden (Sahlinsin termein), siis vastavuoroisuuden, jossa vastalahjaa - sen ajoitusta ja arvoa - eivät koske tarkat säännöt.

Sukulaisuudesta kumpuavat käsitteet ja ideat ilmenevät myös uskonnollisissa yhteyksissä (seurakunta, luostarit, ehtoollinen), nationalistisissa ideologioissa (esimerkiksi Suomen suku, isänmaa) tai tavoissa ilmentää etnisyyteen perustuvaa yhteenkuuluvuutta.

Sukulaisuuden idiomien poliittisesta käytöstä on myös esimerkkinä keskustelu perheestä ja perhearvoista. Perhe onkin ollut perinpohjaisesti ideologinen käsite, eri tavoin eri historiallisissa ja yhteiskunnallisissa konteksteissa.

Näihin, tässä vain lyhyesti mainittuihin aspekteihin voimme palata keskustelupalstalla. Verkkokurssin viidennessä, kuudennessa ja kahdeksannessa luvussa - ja vastaavissa Eriksenin kirjan luvuissa - ne tulevat toistuvasti esille.