Suurvalta-ajan kaupunki

Seuraava askel Helsingin rakentumisessa otettiin Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvulla. Merkantilistisen, kaupunkeja suosivan talouspolitiikan, uudistetun voimakkaan kaupunkilainsäädännön ja kaupunkisuunnittelijoiden ammattikuntalaitoksen synnyn taustalla vaikutti hallitsijan pyrkimys kohottaa valtakuntansa kaupunkien ilme entistä edustavammaksi, uuden eurooppalaisen suurvaltapoliittisen aseman mukaisesti. Suurvaltakaudella kaupunkiverkko levisi tasaisesti yli koko asutun Suomen, muodostaen edelleenkin vallitsevan historiallisen kaupunkilaitoksen rungon. Helsingissä kehitys johti kaupungin paikan siirtämiseen nykyiselle sijalleen kenraalikuvernööri Pietari Brahen hallintoaikana vuonna 1640.

Helsingin asemaa Vantaanjoen partaalla oli pidetty jo sen perustamisesta lähtien epäedullisena. Kahden merellisesti edullisemman vaihtoehdon, Sörnäisten niemen ja Santahaminan sijaan kaupunki päätettiin siirtää nykyiselle paikalleen Vironniemelle (Kuva 2b). Uusi kaupunki rakennettiin ilmeisesti Olaus Rudbeckin kaupunkisuunnitelman mukaisesti. Kortteliverkosto järjestettiin suorakulmaiseksi, ja se asettui geometrisen täsmällisesti kattamaan kaupunginniemen. Kadut ja korttelit olivat tasasuhtaisia, muodostaen säännöllisen ruudukon - ruutukaavan. Suunnitelma erosi aikaisemmasta keskiaikaisesta mallista, jossa korttelit sijaitsivat nauhamaisesti keskeisen katuväylän äärellä. Kaupungin korttelit olivat nyt neliömäisiä, samoin tontit keskiaikaisiin verrattuna leveämpiä. Kaupunkirakenteen keskelle suunniteltiin katutilan laajennus, säännöllisesti rajattu torialue. Koska asuminen kaupungissa tarvitsi tuekseen maataloutta, liitettin kaupungin käyttöön laajat pelto-, laidun-, puutarha-, metsämaa- ja kalastusalueet varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella.

Kaupungin kasvu oli siirron jälkeen hidasta: ainoastaan Vironniemen eteläosat mitattu kaupunkialueeksi, niemen pohjoisosien palvellessa hakamaina. Säännönmukainen korttelirakenne sovitettu paikalleen luonnonmuotoja joustavasti huomioiden. Alkuperäisen torin kohdalle syntynyt hajanainen keskusaukio raatihuoneineen ja päävartioineen. Avoimia tiloja syntyi torin lisäksi sekä kirkon ympärille että kaupungin sataman yhteyteen. Keskitetyistä pyrkimyksistä huolimatta Helsinkiin rakentunut toiminnallisista lähtökohdista useita erillisiä kaupunkiytimiä, keskiaikaisen kaupungin tapaan.

Suurvalta-ajan päättyminen 1700-luvun alussa koettiin myös Helsingissä. Sotatoimet levisivät Suomeen ja Helsinki tuhoutui vuonna 1713. Uudet linnoitukset ja linnoitetut kaupungit tulivat vahvistamaan valtakunnan itäisen osan puolustusta. Tällöin myös Helsinkiin tehtiin suunnitelmia kaupungin uudelleenrakentamiseksi ja linnoittamiseksi. Hankkeet eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan kaupunkilaiset rakensivat tonttinsa uudelleen pääosin aikaisemman tonttijaon mukaisesti. Helsingin kasvua ja kukoistusta tuli ratkaisevasti edistämään Suomenlinnan merilinnoituksen rakentaminen Augustin Ehrensvärdin aloitteesta kaupungin ulkopuolisille saarille vuodesta 1748 alkaen. Linnoitustöiden vauhdittamana mantereen kaupunki kasvoi 1700-luvun alun 1000 asukkaasta niin, että ruotsinvallan päättyessä vuonna 1810 siellä oli yli 4000 asukasta. Suomenlinnassa oli majoittuneena tätäkin enemmän sotaväkeä ja muita asukkaita. Linnoitus muodosti alueen kulttuurisen keskuksen, josta vaikutteet säteilivät Helsinkiin ja muualle mantereelle. Helsinki, puurakenteisen pikkukaupungin leimastaan huolimatta, oli tuolloisessa Suomessa asukasluvultaan maan toiseksi suurin kaupunki Turun jälkeen.

Linkkejä:
Kurkistuksia Helsingin kujille, Helsingin kaupunginmuseon verkkonäyttely