Empire-Helsinki

Suomen sodan seurauksena Helsinki kohotettiin uuden autonomisen Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi vuonna 1812. Uuteen pääkaupunkiin suunniteltiin sijoitettavaksi sekä Suomen suurruhtinaan että kenraalikuvernöörin residenssit, mikä kaikki merkitsi mittakaavaltaan ja merkitykseltään ennennäkemättömän vaiheen alkamista kaupungin suunnittelussa ja rakentamisessa. Helsingissä syntynyt ruotsalainen hovimies J. A. Ehrenström määrättiin kaupungin uuden kaavan tarkastajaksi. Saksalainen, aikaisemmin Tallinnassa ja Turussa työskennellyt arkkitehti C. L. Engel kutsuttiiin vuonna 1816 Ehrenströmin johtaman Helsingin uudelleenrakentamiskomitean arkkitehdiksi. Hän toimi kaupungin rakennustyön johdossa kuolemaansa asti vuonna 1840. Helsingin väkiluku oli tällöin kasvanut 12 000 asukkaaseen, ja se ohitti Turun maan suurimpana kaupunkina. Empire-rakentamisen myötä vaatimattomasta kauppakaupungista kehkeytyi edustava hallinto-, sotilas- ja yliopistokaupunki.

Empire-ajan kaupunkisuunnittelu jatkoi regularisoinnin pyrkimystä; uudet kaupunkisuunnitelmat (Kuva 6) suhtautuivat täydentävästi olemassa olleeseen kaupunkirakenteeseen. Kaupunkia tehtiin paloturvallisemmaksi - sitä samalla elävöittäen - eurooppalaisten esikuvien mukaan istutetuilla puistokaduilla ja puistoilla, aukioilla, toreilla, kanavilla ja rantalaitureilla. Kivirakenteiseksi suunniteltuun monumentaalikeskustaan liitettiin uusi puurakenteinen Uudenmaan esikaupunki, joka rakennettiin empiren ilmavien kaupunkisuunnitteluperiaatteiden mukaisesti. Puiset asuinrakennukset sijoitettiin väljästi kadun varrelle, ja ne erotettiin naapurirakennuksista aidoin ja istutuksin. Empire-ajan katutilasta tuli matala ja avara. Kaupungin julkisista tiloista Raatihuoneentori uudistui monumentaaliseksi Senaatintoriksi Nikolainkirkkoineen, yliopistoineen ja senaatin rakennuksineen. Suunnitelmat satama-aukiolle sijoitettavasta keisaripalatsista, etuaukiosta ja puutarhasta eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan residenssiksi muutettiin olemassa oleva porvaristalo.

Empire-Helsingin keskeisimmän kaupunkirakenteen merkitykset löytyvät paikan luoneen arkkitehtuurin ja kaupunkitilan välisestä suhteesta. Asemakaavoituksen ja rakennussuunnittelun tavoitteet yhdistyivät erottamattomasti tuottaen yksilöllisiä tilallisia kokonaisuuksia, komeimpana esimerkkinä uusi Senaatintori. Kaupunkitila ei syntynyt abstraktin kaksiulotteiseen kaavarakenteeseen, vaan tilasta tuli rakenteiden avulla dynaamisesti kaikissa ulottuvuuksissa muokattavissa oleva tekijä. Julkisen rakentamisen arkkitehtuuriperiaatteet levisivät myös yksityisen rakentamisen pariin, jolloin kaupungissa toteutui vuosisatainen tavoite: se muodosti esteettisesti yhdenmukaisen ja harmonisen kaupunkikokonaisuuden.