Kohti mannermaista urbaania suurkaupunkia

1800-luvun puoliväliin tultaessa kaupunkisuunnittelun toimiala Helsingissä laajeni klassismin arkkitehtuuriteorian ulkopuolelle. Engelin seuraajaksi vuonna 1841 kutsuttiin Berliinistä E. B. Lohrman, joka työskenteli Helsingissä vuoteen 1867 asti. Lohrman kuoli vuonna 1870 Tukholmassa. Välittömästi Engelin kuolemaa seuranneina vuosina kaupungin kasvu oli hidasta. 1850-60 -luvuilla ympäröivästä maataloudesta edelleen riippuvaisen Helsingin väkiluku suorastaan pieneni katovuosien, kulkutautien (koleran ja keuhkotaudin) sekä sotien johdosta. 1870-luvulla Helsingin kasvukehitys alkoi uudelleen, jolloin sitä kiihdytti teollistuminen ja elinkeinojen harjoittamisen vapautuminen. Kaupunkiin alkoi tulvia muuttajia maaseudulta kaupan, teollisuuden ja rakentamisen tarjoamien työmahdollisuuksien houkuttelemina. Aikakauden kaupunkisuunnitteluun yhdistettiin tilasuunnittelun lisäksi monimuotoisia taloudellisia, oikeudellisia, sosiaalisia, kunnallisteknisiä ja hygienisiä kysymyksiä.

Venäjän keisarin vuonna 1875 hyväksymässä suunnitelmassa Helsinki laajeni uusilla Punavuoren ja Ullanlinnan kaupunginosilla eteläiselle kaupunginniemelle sekä Katajanokan kaupunginosalla itään. Kaupunkisuunnitelman laatijana esiintyi kaupungininsinööri C. Reuter. Uutta rationaalista kaupunkisuunnittelua saatettiin pitää vain teknisluonteisena maanjako- ja hallintotoimenpiteenä vailla arkkitehtonisia tekijöitä. Uudet kaupunginosat olivat katuja, kortteleita, puistoja ja aukioita käsittävää urbaania kaupunkikudosta. Empiren ruutukaavaan verrattuna uudet korttelit olivat suurempia ja muodostivat vain paikoin geometrisen säännönmukaisia kokonaisuuksia. Niiden vaihteleva koko ja suuntautuminen johtuivat siitä, että suunnitelmassa pyrittiin käyttämään joustavasti hyväksi alueelle jo muodostunutta tontitusta ja liikenneväyliä. Keskeisen puistokadun äärelle sijoitetun kirkon lisäksi suunnitelmassa ei esitetty muita julkisia rakennuksia.

Näyttävän kaupunkiarkkitehtuurin tuottajina korostuivat uudella tavalla yksityiset rakentajat. Kaupungin rakentuminen pyrittiin liberalismin hengessä tekemään vapaaksi, kaupungin asemakaavan ja rakennusjärjestyksen ohjauksessa. Kortteleita rakennettiin tilanteesta riippuen asuin- ja teollisuuskäyttöön, tai niiden yhdistelmiksi. Helsingistä alkoi vähitellen muodostua eurooppalaisten suurkaupunkien mallin mukainen toiminnoiltaan sekoittunut metropoli, korkeiden kivisten asuinrakennusten korvatessa empire-ajan matalia ja väljiä puurakennuksia. Vuodesta 1880 vuoteen 1910 kivirakennusten määrä kaupungissa kasvoi 570:stä 1 750:een, puurakennusten määrän kaksinkertaistuessa 2 500:aan.