Liikekatu modernissa yhteiskunnassa - suunnittelun instrumentti vai sen lopputulos

Aleksanterinkadun tapaiset katuväylät olivat 1920-30 -luvulla, toiminnoiltaan erikoistuneen modernin yhteiskunnan mukaisia. Suurkaupunkien keskustat konttorisoituivat vähitellen kaupallisiksi liikekeskustoiksi, jolloin asuminen sijoittui uusien liikennevälineiden mahdollistamana kaupunkien ulkopuolelle. Liikenne oli lähiöasukkaiden siirtämisen lisäksi tärkeä tekijä myös liikerakentamiselle, sillä huomattiin että kaupalliset toiminnot kaupungeissa sijoittuivat pikemminkin väylien varrelle kuin tasaisen korttelirakenteen keskelle. Jo Saarisen ja Jungin Suur-Helsinki -suunnitelmassa vuonna 1918 ennustettiin Esplanadin, Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun (sekä varauksella Bulevardin) muodostuvan tällaisiksi liikekeskustaväyliksi, kuten myös tapahtui. Uudeksi "stripe":ksi Saarinen loi suunnitelmassaan Kuningasavenuen, korkeasti rakennettavan suurkaupunkimaisen liikekadun Rautatieaseman ja tulevan Pasilan pääaseman välille.

Aleksanterinkatu rinnastui amerikkalaiseen kaupunkiympäristöön siellä ensimmäiseksi havaitun voimakkaan sisäisen eriytymiskehityksen johdosta. Samoin myös arkkitehtoniset tyyli-ihanteet muuttuivat pilvenpiirtäjäarkkitehtuurin mukaisiksi. Ulkonaisista tunnusmerkeistä huolimatta rakenteellisessa kaupunkiperinteessä pysyteltiin eurooppalaisessa traditiossa; yhtenäisen ja harmonisen kaupunkikuvan hallinta pysyi julkisessa kontrollissa, vuonna 1929 uusitun rakennusjärjestyksen puitteissa. Julkinen ohjaus mahdollisti tästä eteenpäinkin avoimen kaupunkitilan ja sitä tuottavien rakennusmassojen suhteen hallitun kehittämisen. Tämä suunnitteluväline onkin säilynyt 1800-luvun porvarillisista kaupunki-ihanteista funktionalismin kautta nykyaikaan, kaupunkirakentamisen ideologisena peruspilarina.

Helsingissä kaupunkikuvan säätely oli perinteistä johtuen erittäin vahvaa. On toisaalta paradoksaalista, että vapaudesta kummunneiden arkkitehtuuri-ihanteiden käyttöönotto merkitsi Helsingissä kattavamman kontrollin asettamista kaupunkirakenteelle. Rakennuksen korkeus Aleksanterinkadulla ei määrittynyt enää sen sijaintipaikan mukaan kuten aikaisemmin, vaan nyt absoluuttisesti. Kolmiulotteisesti yhdenmukaisesta rakenteesta muodostui eräänlainen horisontaali pilvenpiirtäjä, jonka vapaa ulottuvuus sijaitsi pitkittäin katutilassa. Äärimmäisin esimerkki säännellystä kaupunkirakenteesta oli Eliel Saarisen unelmaksi jäänyt Kuningasavenue. Vähittäin rakentuneen urbaanin kaupunkielämän muotojen luominen tyhjästä, yksinkertaisesti ulkonaisia muotoja jäljitellen ei kuitenkaan onnistunut. Kaupungin sisällä tapahtuneet monimutkaiset sosiaaliset ja tilalliset eriytymisprosessit eivät sinänsä olleet sovitettavissa uudisrakentamisen esikuvaksi. Rakentaminen vaikuttaa osaltaan näihin prosesseihin, ei luo niitä. Jokainen kaupunkitila ja urbaani tapahtuma on ainutkertainen, koska se on riippuvuussuhteessa kaikkeen muuhun kaupunkiympäristöön, sekä ennen kaikkea siksi, että tilat, niiden käyttö ja eriytyminen ovat pitkien historiallisten prosessien määrittämiä. Aleksanterinkadun kehitystä kaupungin keskeiseksi liikekaduksi voidaan seurata 1700-luvulta nykypäivään asti.