Asumisesta kaupungissa alueella asumiseen

Kaupunkirakentamisessa koettiin murros toisen maailmansodan jälkeen. Kaupunkien kortteli- ja tonttijäsentelyyn perustunut yhtenäinen rakennustapa hylättiin, "asuntokasarmit" eivät kelvanneet kodeiksi. Kantakaupungin ulkopuolelle levittäytynyt rakentaminen tarjosi mahdollisuuden asumisen väljentymiseen luonnon keskelle ja rakennusmuotojen rikastumiseen omakotitaloilla, rivitaloilla, pienkerrostaloilla, lamelli-, piste- ja tähtitaloilla. Kaupungin osaksi tuli ankara tuomio.

Urbaani ja seutuistuva kaupunki edustivat 1940-luvun lopulla kahta erilaista kaupunkirakentamisen mallia, joista jälkimmäinen näytti ylivertaiselta. Uuden rakentamisen esikuvat kotiutuivat Suomeen Yhdysvalloista, Englannista ja muista pohjoismaista, joissa lähiöteoria oli kehittynyt vaihtelevista lähtökohdista ja kysymyksistä.Minkälaisia sitten olivat paikallisista ympäristökokemuksista kummunneet tekijät uutta Helsinkiä rakennettaessa?

Helsingin varhaisista puutarhakaupunkikokeiluista nostettiin positiivisena ratkaisuna esiin Käpylän alue 1920 -luvulta, jonka vihreää ja väljää rakennustapaa pidettiin terveellisenä. Kaikki reformikaupungit eivät kuitenkaan saaneet kiitosta; mm. 1900-luvun alussa syntyneen Eiran huvilakaupunginosan katsottiin pienkerrostaloineen edelleen edustavan vuokrakasarmimaista rakennustapaa. Myös eräät ei-kaupunkimaiset, luontoon rakentuneet asuintiivistymät, kuten ruukinmiljööt ja -kadut, saivat osakseen ihailua. Meurmannin ajatusten mukaan uusien asuinlähiöiden rakennuksilla pitikin edelleen olla suhde toisiinsa ja maisemaan. Varhaisissa lähiöissä rakennukset yhdessä luonnon kanssa ylläpitivät yhtenäisten kaupunkitilojen vaikutelmaa. Tilan estetisoinnin rinnalla Meurmannin lähiöteoria ei kuitenkaan käsitellyt paikkojen yhteisöllisiä, sosiaalisia muotoja tai merkitystä.

"Maaseutumaisen" miljööihanteen lisäksi tapa soveltaa arkkitehtonisia vaikutteita muodostui samankaltaiseksi suomalaiseen kansanrakentamiseen vuosisatoja liittyneissä kulttuurilainoissa. Ulkopuolisia kulttuuripiirteitä on läpi aikojen sovellettu kohtuudella ja ne on liitetty erilaisiin tarpeisiin. Vaikutteet ovat sulautuneet hitaasti, laskeutuen hierarkkisesti rakennustehtävissä ylhäältä alaspäin, eikä muodollisia lainoja aina ollut tarpeen soveltaa ajanmukaisesti. Materiaalierot eivät olleet ylitsekäymättömiä, vaan alkuperäisiä aineksia imitoitiin aina käsillä olevilla materiaaleilla. Ulkopuoliset lainat liittyivät elävään rakennusperinteeseen, jossa käsityömäinen rakennustaito sekä materiaalien, suhteiden ja massojen taju olivat hallitsevassa asemassa. Nämä piirteet leimaavat myös varhaista "maalaistuvaa" lähiörakentamista (Kuva 35 ja 36).

1940-luvulta lähtien seutuistuneessa kaupunkialueessa erottuvat monenlaiset vaikutteet. Piirteitä funktionaalisesta vyöhykekaupungista, englantilaisesta lähiöteoriasta, pohjoismaisista rakennusmuodoista ja puutarhasuunnittelusta, amerikkalaisesta pientalorakentamisesta ja jopa 1930-luvun saksalaisista asutusaatteista otettiin kohtuudella käyttöön, tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan. Ristiriidaton ja väljä kaupungin ulkopuolinen lähiörakentaminen tuntui "luonnolliselta", tarpeista syntyneeltä, ja arkkitehtuurikenttää tuli leimaamaan homogeenisuus. Suomalainen lähiö poikkeaa omaleimaiseksi ajankohdan muusta eurooppalaisesta modernismista. Kuva kehitystä johtaneista "ulkopuolisista" esteettisistä ihanteista alkaa jo selkiytyä, olemassa olevan sosiaalisen todellisuuden kuvan vasta alkaessa piirtyä esiin.

Linkkejä:
Helsingin lähiöprojekti ja Urban-yhteisöaloiteohjelma