Goffmanin kehystämisestä
Elinaikanaan Erving Goffman oli varsin kiistelty hahmo, mutta 1980-luvun lopulla vallitsi jo suhteellisen laaja yksimielisyys siitä, että häntä on pidettävä yhtenä toisen maailmansodan jälkeisen sosiologian huomattavimmista hahmoista (mm. Alexander 1988a, Collins 1988a ja Giddens 1988). Toistaiseksi hänen työstään ei ole kuitenkaan julkaistu yhtään varsinaista monografiaa ja Goffman-kommentaareista kiinnostuneet ovat saaneet tyytyä hajallaan eri julkaisuissa oleviin artikkeleihin ja kahteen artikkelikokoelmaan (Ditton 1980 ja Drew ja Wootton 1988, jälkimmäisen arvostelu Heiskala 1989).
Kirjoittajana Goffman on briljantti mutta tempoileva ja monipolvinen (Goffmanin työtavasta ks. Williams 1988). Siksi hänen tekstinsä pakottavat lukijan vielä tavallistakin enemmän itse vastuuseen siitä horisontista, jonka kautta tämä tulkitsee niiden merkitystä. Viimeiseksi laajaksi monografiaksi jääneessä kirjassaan Frame Analysis Goffman (1974/1986) itse kutsui tällaista tulkintahorisonttia kehykseksi.
Kehys määrittää sen sisään sijoitettujen tapahtumien tai tekstien merkityksen. Se voi olla esimerkiksi aivan konkreettisesti taulun tai valokuvan kehys, joka ohjaa tulkitsijaa tarkastelemaan kehyksen sisään rajautuvaa pintaa ympäristöstään erillisenä ja merkitsevänä kokonaisuutena. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla mitään näin konkreettista. Esimerkiksi "näytelmä" on kehys, joka määrittää jossain konkreettisessa näytelmässä esitettävien repliikkien tulkintaa. Niinpä näyttämöltä katsomoon huudettu repliikki "Tuli on irti. Kutsukaa palokunta!" saa ratkaisevasti erilaisen merkityksen riippuen siitä, tulkitsevatko katsojan sen näytelmäkehyksen läpi vai eivät. Kehys on aina tulkintaa ohjaava abstrakti kokemuksellinen rakenne. Se ei ole yksittäinen näytelmä tai yksittäinen kehys, vaan näytelmän tai taulun idea ylipäätään.
Goffmanin työn merkityksellisyydestä ja tuloksellisuudesta esiintyy edelleenkin varsin ristiriitaisia arvioita. Yksi syy tähän on se, että hänen työtään on kehystetty monin erilaisin tavoin ja eri kehykset tuottavat hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mihin hän työssään pyrki. Ensimmäinen tehtävä hänen työnsä arvioinnissa onkin kartoittaa erilaisia tapoja kehystää se. Työn tuloksellisuuden ja hedelmällisyyden arviointi on nimittäin välttämättä sidoksissa siihen kehykseen, jonka valossa sitä arvioidaan. Kehysanalyysin termein ilmaistuna: kysymys "what is going on here?" edeltää loogisesti kysymystä "what is the meaning of what is going on here?"
Goffmania voidaan tarkastella ainakin poikkeavuuden sosiologina, dramaturgisen sosiologian kehittäjänä, mikrososiologina, vuorovaikutuksen järjestyksen tutkijana, minän kriitikkona ja kehysanalyytikkona. Goffman itse antoi tuotannossaan aihetta kuhunkin näistä aihetta kuhunkin näistä kuudesta näkökulmasta, ja jokainen niistä tuottaa koko hänen tuotantonsa kehystykseksi tulkittuna hieman erilaisen käsityksen siitä, mihin hän työssään pyrki ja kuinka hän siinä onnistui.
Käsitys Goffmanista poikkeavuuden sosiologina on mainituista kehyksistä kapein. Poikkeavuus oli lähellä Goffmanin sydäntä koko hänen uransa ajan, mutta erityisen huomion kohteena se oli teoksissa Asylums (1961) ja Stigma (1964). Niiden pohjalta Goffmania on pidetty nk. leimautumisteorian kehittäjänä. Poikkeavuuden oppimisteorian mukaan poikkeavaksi tullaan oppimalla sosialisaatiossa vähittäin tietty poikkeavan käyttäytymisen malli. Leimautumisteorian mukaan poikkeavuus taas johtuu siitä, että ympäristö käytöksellään leimaa jonkin ihmisen poikkeavaksi.
Leimautumisteorialle on usein annettu vulgaareja muotoiluja, joita Goffman tuskin olisi hyväksynyt, mutta itse perspektiivi kyllä on goffmanilainen. Niinpä hän esimerkiksi – monessa R. D. Laingia muistuttavalla tavalla – kritisoi psykiatrista paradigmaa siitä, että se sijoittaa poikkeavuuden yksittäiseen yksilöön, jonka elämää sitten terapiassa tarkastellaan sairaskertomuksena. Se ei sen sijaan tarkastele terapeuttista prosessia – mielisairaaloista puhumattakaan – interaktiotilanteina, joissa jatkuvasti tuotetaan potilaalle poikkeajan stigmaa, jonka taakse voi syntyä vain poikkeajan identiteetti. (Goffman 1967: 137 – 48)
Tämä perspektiivi – jolla erittäin yleisellä tasolla tarkastellen on yhteyksiä myös Michel Foucault´n tutkimuksiin laitoksista – oli Goffmanille ominainen, mutta olisi väärin kuvitella poikkeavuuden sosiologiaa hänen työnsä ytimeksi. Pikemminkin se oli yksi niistä alueista, joilla hänen yleisempi lähestymistapansa on tuottanut hedelmällisiä tuloksia. Seuraavassa keskityn viiteen muuhun tapaukseen kehystää Goffmanin työtä. Tarkastelen jäljempänä kutakin niistä erikseen omassa osastossaan muodostaen näin eräänlaisen kaleidoskoopin, jossa Goffmanin työtä katsotaan viidestä eri näkökulmasta. Nämä näkökulmat eivät kuitenkaan muodosta vain viittä eri kuvaa kaleidoskoopissa. Koska ne eivät läheskään kaikilta osin sulje toisiaan pois, niitä voidaan Goffmanin tuotannon tulkinnassa paitsi käyttää vuorotellen myös kombinoida eri tavoin. Eri kombinaatioiden tuloksena saadaan erilaisia toisistaan (enemmän tai vähemmän poikkeavia tulkintoja hänen työnsä luonteesta. Tällainen käsittelytapa vastaa paitsi Goffmanin tuotannon monisärmäistä ja kaleidoskooppimaista luonnetta myös tapaa, jolla merkitystulkinnat yleisemminkin Goffmanin kehysanalyysin valossa syntyvät ja muuttuvat.
Kehysten käsittelyn yhteydessä kommentoin niiden sisältämän näkökulman käyttökelpoisuutta tutkimuksessa ja vedän rajalinjoja ilmeisen virheellisinä pitämiini Goffman-tulkintoihin. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan vain muodostaa Goffmanin tutkimusintresseille mahdollisimman uskollista kaleidoskooppia, josta hänen tuotantoaan voitaisiin ihailla. Artikkelin lopussa käännän myös kaleidoskoopin omalta kannaltani kiinnostavimpaan asentoon eli tarkastelen kriittisesti kehysanalyysin suhdetta semioottiseen sosiologiaan.