Samalla ryhmätason kollektiivit hahmottavat, jäsentävät ja ohjelmoivat toisilleen vaihtoehtoja ja kamppailun osapuolia. Keskeinen liittoutuminen ja varautuminen erilaisten uusien poliitisten tilanteiden (konstellaatioiden) varalle tapahtuu myös ryhmien välisissä (esi)sopimuksissa. Politiikka on intensiivisesti läsnä juuri tässä kamppailussa, pelissä ja 'väännössä', missä saa hahmonsa keskeiset poliittiset päätökset - ovat ne sitten budjettipäätöksiä, hallituspohjia, rauhantekoja, kielteisiä vastauksia aloitteisiin tai lehmänkauppoja. Välittävän politiikan käsityksen kannattajat korostavatkin usein, että poliittiset päätökset saavat vain muodollisen siunauksen itse valtiollisissa instituutioissa (eduskunnan päätöksissä, valtioneuvoston muijankopautuksissa tai presidentin siunauksissa).

Reaalipäätökset on hierretty, pelattu ja sovittu jo aiemmin, keskeisten poliittisten ryhmäedustajien palavereissa ja "saunailloissa". Vain harvoin politiikan päätökset "ovat auki" loppuun saakka. Edellinen ydinvoimaäänestys on tästä hyvä esimerkki: puolueet eivät hallinneet eduskuntaryhmiään, edustajilla oli "vapaat kädet" ja "lobbaajat" kävivat kuumana. Kukaan ei tiennyt, mikä lopputulos olisi. Politiikan peli oli tasapäinen, ennakoimaton eli kontingentti - ja juuri silloin se on (kuten urheilussakin) kaikkein fasinoivimmillaan. Mikään osapuoli ei käytä ylivaltaa, pelaajien virtuoosiset taidot sekä yksittäisten henkilöiden ja tilanteiden ratkaiseminen osana "joukkueiden" toimintaa nousevat keskiöön. Tässä dramaattisessa ja jännitteisessä kitkaprosessissa poliittiset päätökset saavat muotonsa. Valta- ja poliittinen kamppailu, epäsymmetriat ja strategiat ovat kuvassa mukana. Valinnoissaan kollektiiviset toimijat joutuvat pitämään silmämääränään yhtälailla pelin menestystekijöitä (tila, yhteistyö, valta-asemat) kuin vastuutaan muille toimijoille ja kannattajilleen/äänestäjilleen/asialleen.