Suomalainen perinne ei liittynyt vain ruotsalaiseen 'statskunskapiin' (alunperin deskriptiivinen ja tilastollis-empiirinen, valtiotiedon jakamisen intressi) vaan suomalaisen tieteen metropoli oli saksalaisella kielialueella ja erityisesti "Allgemeine Staatslehressä" (sananmukaisesti Yleinen valtio-oppi). Tästä tuli omintakeisten tulkintojen saattelemana myös nimi helsinkiläiselle politologian (politiikan tutkimuksen) disipliinille. Brotherus jakaakin valtiotieteet (ahtaassa mielessä) Allgemeine Staatslehren keskeisen intellektuellin Georg Jellinekin tapaan oikeudellisiin ja sosiaalisiin valtiotieteisiin. Viimeksimainitut yhteiskunnalliset tieteet jakautuvat puolestaan 'teoreettisiin' kuten esimerkiksi yleinen ja erityinen valtio-oppi ja 'deskriptiivisiin' kuten valtiotieto.

Brotherus ei halunnut ollut luonnontieteilijä (naturalisti) vaan halusi pohtia valtion olemusta päätymättä luonnonomaisiin säännönmukaisuuksiin. Allgemeine Staatslehre -traditio (1880-luvulta Suomessa aina 1950-luvun taitteeseen saakka) nojasi laajemminkin filosofiseen pohdiskeluun ja empiiriseen (kokemusperäiseen) yhteiskunnallisten ilmiöiden "valtiotieteen" perinteeseen. Tällöin luonnonlait korvautuivat humanistisemman ihmisen toiminnan pohdinnan ja tyypittelyn tieltä. Jotkut "Allgemeinen" edustajat puhuivatkin terävästi oikeuden ilmiöiden ymmärtämisen januskasvoisuudesta; toisaalta tuli ymmärtää normien oma loogisuus, suhteet ja järjestys - toisaalta lain tulkinnan hankaluus tai sen muutoksen ymmärtäminen oli mahdollista vain sosiologisella, yhteiskunnallisesta ponnistavalla silmällä. Esimerkiksi rahvaan nousua poliittisiksi kansalaisiksi tai vaalikelpoisuuteen ei ole helppo selittää vain oikeuden sisäisellä logiikalla, vaan se vaatii modernin dynaamisen ajatuksen sosiaalisesta työnjaon muutoksesta ja poliittisesta mobilisaatiosta (teollinen kapitalismi ja sen murros siittää ajatuksen uusien dynaamisten sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten ilmiöiden selittämisestä).

Aluksi "Yleinen valtio-oppikin" oli ollut aika juridistista, lakitieteellistä normien johdattelua. Sen yleislinja kuitenkin merkitsi lakipositivismin monopolin vastustamista vallankin valtiontutkimuksessa. Lakipositivismi viittaa tässä oikeustieteelliseen perinteeseen, missä koko valtiollis-yhteiskunnallinen elämä on mahdollista jäsentää kattavien legaalisten (laillisten) normien avulla. Tieteenala väheksyi filosofisia erotteluita, historiallisten ja poliittisten seikkojen merkitystä sekä näki valtiosääntöoikeuden tiukasti yhteiskunnallisen järjestyksen perustana. Suomalainen keskustelu 'realistisen' valtio-opin tarpeesta, sen perustaminen ja identiteettikamppailu vallankin suhteessa juristeihin aina 1950-luvulle saakka muotoutui pitkälle juuri Allgemeine Staatslehren oppihistoriaa vasten (Jellinek, Richard Schmidt ja näihin selvästi etäisyyttä ottaneet ja jo selvästi politiikan välittävän ymnmärtämisen tavan ilmentäjät Hans Kelsen ja jopa Max Weber).

Myös Suomessa olivat monet juristit laajentamassa tieteenalansa realismia ja muotoilemassa erityisen valtio-opin oppituolin perustamista: patriootti ja ensimmäinen suomalainen "pääministeri" Rafael Erich, joka toimi yhtä lailla kansallisen kuin kansainvälisenkin oikeuden tuiomarina, kirjoitti jo varhain, kuinka varsinkaan kansainvälisen oikeuden sopimuksia ja normitulkintaa on mahdotonta eritellä vain oikeuden termein. Tarvitaan myös realistista ja suurten valtojen voimasuhteista lähtevää realismia ja taustojen tuntemusta. Kerrotaan, että nuori Hans Morgenthau - myöhempi realistisen ja kylmän sodan opin kuulu intellektuelli - sai merkittäviä impulsseja juristi-Erichiltä. Suomalaisrealismin taustalla onkin usein oma poliittinen historiamme, Venäjän/Neuvostoliiton odotusten ennakointi.