1970- ja 1980-luvuilla hyvinvointivaltion laajentaminen eteni aika lailla "automaattisesti". Kaikki keskeiset puolueet aina kokoomusta myöten tulivat mukaan hyvinvointivaltion ekspansiiviseen kehitykseen - myös valtionvelka kasvoi. Mikä tahansa uusi yhteiskunnallinen ongelma nousi yhteiskunnalliselle agendalle (ympäristöongelma, hoitoonohjausongelmat työpaikoilla tai keski-ikäisten seksilomatarve), aina nousi esiin etujärjestö, ryhmä kansanedustajia ja julkinen komitea suunnittelemaan ongelman julkista (valtion, kuntien tai puolijulkisten organisaatioiden toimesta tapahtuvaa) ratkaisua. Lumipalloreaktio oli selvä, julkinen sektori laajeni ja laajeni - ja kukaan ei välttämättä hallinnut kehitystä. Lama-ajan talkoot ja välttämättömyydet säästöpuolella eivät juuri muuttaneet kuvaa: samat hallituspohjat muuttivat sulle-mulle -laajentamispolitiikan yhtä mekaaniseen ja poliittisesti mielikuvituksettomaan "juustohöylään". (Heiskanen-Martikainen 1989.)
Valtion kautta rakentuvan uudistus- ja ekspansiopolitiikan (1970-1980) merkittävä seurausvaikutus oli se, että suuri osa poliittisia ja korporatiivisia poliittisia järjestöjä (kollektiiveja) jäykistyi, etabloitui ja (läpi)valtiollistui.(Erit. Hirsch 1983 ja Heiskanen 1977.) Ne lähenivät valtiota, sen sopimusjärjestelmiä ja valtionapusysteemeitä. Vain harvat vastustivat 1960- ja1970-luvuilla laajoja tulopoliittisia järjestelmiä tai puolue- ja järjestötoiminnan laajoja valtionapu- ja valtiollisia yhteistyöjärjestelmiä. Poliittiset voimat oikealta vasemmalle tulivat mukaan kehittämään yhteistä valtiolaivaa niin, että se maksimaalisen tehokkaasti vastasi aikakauden kilpailukyvyn, koulutus- ja työelämätarpeiden ja liikkuvan kuluttajan kehittämisen tarpeita. Koko 'kollektiivisen' sektorin itsenäisyys tuli uhanalaiseksi, julkiset ja kollektiiviset asiat, puurot ja vellit, menivät sekaisin, jopa markkinasektori oppi tukiaispolitiikan.
Jos 'väinö-linnalaiseen' aikaan puolueet ja keskeiset etujärjestöt olivat olleet tyytymättömien ja ideoistaan innostuneiden kansalaisryhmien "käsivarsia" (fasinoivia foorumeita ja kamppailun välineitä) vaikuttaa valtioon ja rakentaa parempaa maailmaa ja luvata "utopioita", niin 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun lamaan saakka näistä poliittisista perusvoimista oli monien kriittisten tutkijoiden mukaan tullut (osittain korruptoituneita tai kartellisoituneita ja ristiriitoja vältteleviä) "valtionhoitajapuolueita", valtion "käsivarsia" kansalaisten elämän järjestämisessä ja kasvattamisessa.
Historiallinen perinne uusissa ulkoisissa puitteissa (ulkoisen ja sisäisen tekijän kanssa tasapainoilu suhteessa EU:iin ja NATO:oon), keskivertokansalaisen miellyttämistavoite vaaleissa, ekspansiivisen valtion ja sen toimeenpanovallan kautta toimiminen (hallituskipeys) ja yhteistyöosapuolten kartellisoituminen ovat tukeneet konsensuaalisuutta ("yhden vaihtoehdon ja keskustelun Suomen" kehitystä).