Lähdepositivismista jossitteluun ja relevanssin pohdiskeluun

Jotkut historiantutkijat saattavat referoida shokeeraavia lähteitään ja pitää tätä uutena todistettuna totuutena. Historioitsija voi löytää Moskovan NKP:n arkistosta paperin, jossa tämän puolueen edustaja Suomessa on tavannut Kekkosen, jutellut tämän kanssa ja raportoinut Kekkosesta näin tulleen vakoojan. Politiikan tutkijalle empiiristen lähteiden tulkinta ei ole näin ilmeistä. Hän kysyy, kuka kirjoitti mitä ja kenelle - millä tarkoituksella? Voikin selvitä, että nkp-toimijalle on edullista raportoida omista "saavutuksistaan" ja yliarvioida toimiensa merkityksiä. Kekkonen taas saattaa manipuloida naapurimaan toimijoita ja hämmentää heidän harkintaansa antamalla ymmärtää olevansa täysin avomielinen. Politiikan tutkija kysyy, kuka oikeastaan vie ja pelaa, ja ketä viedään?

Lähteet ovat myös poliittisia ja kontekstisidonnaisia! Kari Palonen on joskus esittänyt, että politiikan empiiriset aineistot (esimerkiksi klassiset tai ohjematekstit) ovat läpitulkinnanvaraisia, niitä voidaan tulkita uudestaan ja uudestaan, monilla eri lukutavoilla eikä niiden sisältöarvo periaatteessa koskaan tyhjene. Lähteet ja niiden tuottaminen sekä manipulointi ovat myös politiikan pelivara ja keino. Taitava poliitikko myös jättää sopivia jälkiä. Juho-Kusti Paasikiven metodina oli pikakirjoitus, hän kirjoitti kaiken muistiin omalla tavallaan - itselleen ja jälkipolville. Hän kirjoitti jopa vessassa, hänen arkistostaan on löytynyt wc-paperisuikaleita, joissa on pohdittu realismin teorian "Staatsräsonia" ja pikkuvaltion mahdollisuuksia...Voi vain miettiä, miten ennakoiden ja 'etukäteen-viisaasti' Paasikivi päiväkirjamuistelmissaan kirjoittaa itseään optimaalisesti esiin - tietäen, että päiväkirjat julkaistaan paljon hänen kuolemansa jälkeen, suurvaltasuhteiden mahdollisesti muututtua?

Empiirisen aineiston ja sen tyypin merkitys politiikan tutkimukselle on suuri. Poliittisten toimijoiden kulttuuri, ajankohta ja pelitilanne tuottavat omat aineistonsa politiikasta. Toisaalta aineistot ovat päteviä ja relevantteja vain tiettyjä toimijoita, tilanteita ja ajankohtia analysoitaessa. Tutkijan onkin oltava reilu puhuessaan tutkimuksensa tulosten yleistettävyydestä. Tulosten merkitys rajautuu usein juuri tutkimuksen aineiston relevanssin vuoksi. Nuorisotutkimus - joka tutkii 1980-vuonna syntyneiden suomalaisten lukiolaisten politiikka-aineita - ei voi sanoa paljonkaan kaikkien skandinaavien poliittisesta kulttuurista 1900-luvun lopulla!

Käytännön politiikassa aineistokeskeisyydestä ei voi juuri puhua. Omat kokemukset väännetään ja muutetaan yleisiksi lauseiksi. Joskus taas 'määrään' nojaavat faktat tai tilastot muodostuvat ylivertaisiksi totuuksiksi. Taitava reetori valikoi sopivasti lähteensä ja käyttää 'kansan ja rahvaan aitoa ääntä' hyväkseen. "Kun palasin puhematkalta pohjoisesta eduskuntaan...tapasin kentällä, asemalla ja junassa ihmisiä, jotka kaikki olivat reagoineet voimakkaasti...hallituksen budjettiesitykseen..."/ "A sanoi, että voi pahoin..."/"B sanoi, että kärsii...."/"C:n mukaan hänen kotiseudullaan... pelätään..." Sopivasti valituista kontakteista, havainnoista ja toistosta muodostuu tehokas empiirinen relevanssi, 'ääni' ja silta kuulijan luo, hänen eettiseen puhutteluunsa.