Ristiretkien aika ei ole ohi. Eteläisessä Afrikassa sijaitsevassa Malawissa helluntailaiset seurakunnat julistavat kristinuskon ilosanomaa väsymättömällä innolla. Laulu, tanssi, saarna ja käsillä parantaminen ovat tärkeimpiä keinoja ristiretkiksi kutsutuissa iskuissa kirkkojen ulkopuolelle. Ristiretki ei kysy paikkaa: niin kaupunkien ruuhkaisilla kaduilla kuin hiljaisilla kyläteillä kohtaa paholaisen eksyttämiä sieluja.
Tehdessäni kenttätyötä Malawin pääkaupungin Lilongwen slummialueella helluntailaiset esittävät minulle usein Suomea koskevia kysymyksiä. Vastaukseni sekä hämmästyttävät että innostavat heitä. Kertomukseni Suomen vaurastumisesta ja maallistumisesta johtavat selkeään käsitykseen tarvittavista toimenpiteistä. Ryhmä Lilongwen helluntailaisia tulisi lähettää Suomeen ristiretkelle. Saarnat, laulut, tanssit ja käsillä parantaminen vietäisiin suomalaisten kansoittamiin paikkoihin: bussiasemille, toreille, kapakkaan.
Suomalaisista ei olisi tarkoitus tehdä vain uudestisyntyneitä kristittyjä. Heistä osa lähtisi Malawiin auttamaan slummien seurakuntia niiden lähetyssaarnaajina. Pohjoisen vauraus valjastettaisiin palvelemaan köyhyydessä eläviä uskonveljiä ja -sisaria.
Lähetyssaarnaajat eivät siis saavu kutsumattomina vieraina. Heitä lähdetään hakemaan ristiretken avulla.
***
Afrikassa, kuten muuallakin maailmassa, helluntailaisuus on nykyisin ripeimmin kasvava kristinuskon muoto. Siinä kun helluntailaisia oli koko maailmassa arviolta 74 miljoonaa vuonna 1970, heitä oli vuonna 1996 jo 480 miljoonaa. Vuoden 1970 luku vastasi kuutta prosenttia kaikista kristityistä, ja vuoden 1996 luku 27 prosenttia.
Afrikassa leviävät helluntailaisuus ja ns. karismaattinen kristillisyys ovat aiheuttaneet tutkijoiden parissa melkoisesti erimielisyyttä siitä, miten näitä ilmiöitä tulisi tulkita. Jotkut tutkijat ovat vakaasti sitä mieltä, että nämä kristinuskon muodot edustavat lähinnä amerikkalaisperäistä globaalia kulttuuria, joka suhtautuu vihamielisesti paikallisiin tapoihin ja uskomuksiin.
Tämän tulkinnan yksi ongelma on kuitenkin se, että afrikkalainen helluntailaisuus näyttää varsin erilaiselta eri yhteiskuntaluokissa ja eri maissa. Vaikka keskiluokkaiset helluntailaiset näyttävätkin pyrkivän uskontonsa kautta yhä suurempaan materiaaliseen vaurauteen ja kerskakulutukseen, Lilongwen slummien helluntailaiset edustavat sitä afrikkalaista enemmistöä, jolle uudestisyntyminen antaa toivoa noituuden, sairauksien ja köyhyyden keskellä. Helluntailaisten opit saatanan julmista toimista vakuuttavat heitä, joille maanpäällinen kärsimys on jokapäiväistä. Samalla helluntailaisuus tarjoaa mahdollisuuden sanoinkuvaamattomaan onneen ja itsevarmuuteen kärsimyksen keskellä.
Siinä missä katolinen kirkko ja vanhat protestanttikirkot ovat vähitellen lopettamassa perinteisen lähetystyön, helluntailaiset uskovat edelleen lähetyssaarnaamisen ja ristiretkien voimaan. Lilongwen slummien helluntailaiset eivät kuitenkaan pidä lähetystyötä valkoisten etuoikeutena. He eivät suunnittele hakevansa lähetyssaarnaajia Suomesta siksi, että suomalaisten kuvitellaan tuntevan erityisen hyvin kristinuskon salat. Päinvastoin, suomalaiset on opetettava kunnon kristityn tavoille ennen kuin heidät voidaan päästää lähetystyöhön.
Suomalaiset - ja muut valkoihoiset - herättävät slummien helluntailaisten kiinnostuksen vaurautensa vuoksi. Malawin köyhät helluntailaiset eivät haaveile puhtaasta hyväntekeväisyydestä, eivätkä he kerjää kehitysapua. Ristiretken tarkoituksena on tehdä pohjoisen vaurastumisesta moraalisesti kestävää. Itseluottamusta pursuavat köyhät haluavat pelastaa rikkaan pohjoisen.
***
Pastori Kabangon seurakunta on yksi Suomeen suuntautuvan ristiretken innokkaista suunnittelijoista. Seurakunnan oma lähetyssaarnaaja palasi muutama vuosi sitten Yhdysvaltoihin vietettyään lähes 50 vuotta Malawissa. Pienen itsenäisen kirkon seurakunnalla ei ole toiveita saada uutta lähetyssaarnaajaa, vaan sen on itse löydettävä auttajansa.
Pastori Kabango elättää yhdeksänhenkisen perheensä pyöräilemällä Lilongwen keskiluokkaisiin lähiöihin, missä hän myy lähikylistä hankkimiaan vihanneksia, papuja ja perunoita. Monet asiakkaista ovat valtion virkamiehiä, jotka varsinkin loppukuusta ostavat rahapulassaan luotolla pastori Kabangon tuotteita. Pastorin omasta kotitaloudesta tulee tällöin rahaton - ei toivoakaan, että häneltä liikenisi varoja seurakunnan toimintaan, puhumattakaan mahdollisuudesta omistautua pastorin työlle täysipäiväisesti.
Pastori Kabangon seurakuntalaisilla eivät asiat ole sen paremmin. He ovat kädestä suuhun eläviä katukaupustelijoita, nälkäpalkkaisia työläisiä ja rutiköyhiä työttömiä. Kirkkorakennus kielii seurakunnan köyhyydestä. Siitä puuttuvat ovet, sementtiä ei ole varaa ostaa maalattian peittämiseksi, myrskyn riuhtaisemaa osaa peltikatosta ei rahapulan vuoksi voi korjata.
Seurakuntalaisten ahdistus käy sietämättömäksi, kun he näkevät kirkkonsa rappion. Päiväsaikaan lapset käyttävät sitä leikkipaikkanaan, öiset kulkijat luulevat sitä juovuspäissään vessaksi. Ahdistuksesta kumpuaa tarve lähteä ristiretkelle.
***
Malawin helluntailaisten ulkomaalaiset lähetyssaarnaajat saavat usein huomata, että heidän tehtävänsä on kaikkea muuta kuin helppo. Vaikka seurakunnat ovat köyhiä, ne eivät epäröi pitää rikkaita lähetyssaarnaajiaan herran nuhteessa.
Lähetyssaarnaajien moraalinen heikkous on monen tarinan aihe. Usein lankeemuksen syynä on ulkomailta tuleva apu. Eräskin lähetyssaarnaaja oli niin ahne, että hän anoi kotimaastaan apua kuvitteellisille seurakunnille. Hän kävi olutjuhlissa valokuvaamassa ihmisiä ja pyysi juhlaväkeä piillottamaan kaljat kuvausta varten. Kuvan hän lähetti kotimaahansa todisteeksi suuresta joukosta kristittyjä, joilla ei ole varaa rakentaa kirkkoa. Kuvatuille hän osti palkkioksi lisää olutta.
Malawin helluntailaisten tarinat ja pyrkimykset ovat esimerkki siitä, miten köyhä etelä kyseenalaistaa rikkaan pohjoisen valta-asemaa. Eri asia on, osaako monikaan pohjoisessa kuulla näitä kriittisiä ääniä. Aitoa Afrikkaa etsiessään elämysmatkailijat helposti nyrpistävät nenäänsä kristillisille seurakunnille - niitähän on kotonakin. Ekoturistille norsut ja maasait ovat afrikkalaisuuden perikuvia.
Tärkeämpää kuin ampua alas helluntailaisten ilosanoma on huomata, ettei köyhyys välttämättä tuhoa itseluottamusta ja aloitteellisuutta. Vaikka Lilongwe slummeista voi omin voimin olla mahdotonta lähteä ristiretkelle Suomeen, hanke kuvastaa köyhien kyllästymistä yksisuuntaiseen apuun. He näkevät köyhyyttä myös rikkaudessa.
Harri Englund